Mitä on pyhä?

 

Maanantaina päättyneiden Suviseurojen jälkeen minulla oli tarkoitus kirjoittaa blogiin suviseuraterveisiä, mutta edellisen kirjoitukseni alla aiheesta käytiin jo sen verran paljon keskustelua, ettei aiheelle ehkä enää tarvitse omaa kirjoitusta. Kuitenkin mielessäni Suviseurojen aikana ja sen jälkeen on pyörinyt erityisesti yksi, kiteyttävä kysymys: mitä on pyhä? Mitä pyhä sinulle tarkoittaa? Mitä pidät esimerkiksi Suviseuroissa pyhänä? Suviseuroihin liitettynä kysymys pyhyydestä koskee niin sitä, miksi kukin tulee Suviseuroihin, minkä siellä kokee pyhänä kuin sitäkin mikä ylipäätään on pyhää.

Pidin aiheesta keväällä naistenillassa alustuksen eräällä Etelä-Suomen rauhanyhdistyksellä. Olkoon alustus keskustelunaloitus kysymykselle siitä, mitä pyhä (Pyhä) on. Mahdollisesti jatkan aiheesta myöhemmin toisellakin kirjoituksella.

Mitä on pyhä?

Mitä sinä olet oppinut pitämään pyhänä? Miten sinulle on puhuttu pyhästä? Mikä tekee jostakin asiasta sinulle pyhää?

Pyhä eli sakraalion arjen ja maallisen, profaanin, vastakohta. Pyhällä tarkoitetaan yleensä jotakin asiaa tai paikkaa, joka on muusta erillään ja jolle on annettu erityisasema uskonnollisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä. Pyhä on jotakin jumalille tai muille hengille erotettua tai niille kuuluvaa.

Wikipedia

Uskon, että useimmille meistä pyhästä tulee mieleen ensin juuri se, että se eroaa jollain tavoin maallisesta, profaanista. Pyhään liittyy jotain mystistä ja tavoittamatonta. Pyhää on vaikea määritellä ja juuri vaikeasti määriteltävyyden vuoksi jätämme määrittelyn helposti tekemättä. Mieleen saattaa eksyä sanoja, joissa mainitaan sana pyhä: pyhäpäivä, juhlapyhä, Pyhä Henki, pyhäinpäivä tai vaikka pyhimys.

Pyhä on uskonnon peruskäsite, kuten käy ilmi myös tuosta Wikipedian määritelmästä. Uskonnon keskeinen ja määrittävä tekijä on se, että se jakaa maailman kahteen luokkaan: pyhään ja maalliseen. Maalliset asiat ovat tavallisia ja arkipäiväisiä. Pyhät asiat ovat tavalla tai toisella tavallisuudesta poikkeavia ja niitä käsitellään erityisellä tavalla. Lisäksi Wikipedia kertoo, että pyhä kuuluu Jumalalle. Pyhä on siis iso asia. Eikä pyhä ole ainoastaan asia, vaan se on salaisuus, mysteeri, määriteltävä ja määrittelyjä pakeneva. Pyhä on jotain, jonka edessä tuntee pienuutta ja pelkoa, samalla kun pyhässä on läsnä täydellisyyttä, jota tästä elämästä puuttuu.

Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: ”Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä.” Pelko valtasi hänet ja hän sanoi: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmasti Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

1.Moos. 28:16–17

Patriarkka Jaakob toteaa näin nähtyään merkittävän unen. Unessa Jumala seisoo Jaakobin vieressä ja kertoo Jaakobille, että maan, jolla Jaakob makaa nukkuessaan, Jumala antaa Jaakobille ja tämän runsaslukuiseksi kasvavalle jälkeläisten joukolle. Lisäksi Jumala lupaa Jaakobille, että hän ei hylkää Jaakobia vaan täyttää sen, minkä on unessa tälle luvannut. Mutta mitä Jaakob ajattelee unen jälkeen? Häntä pelottaa pyhä. ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan!” Jaakob toteaa.

Pyhään kuuluu olennaisesti sen salaisuusluonne. Pyhä on mysteeri, johon kuuluu kaksi erottamatonta puolta: toisaalta pyhä pelottaa, kauhistuttaa ja karkottaa meitä kauemmas itsestään ja toisaalta pyhä kiehtoo, lumoaa ja vetää meitä puoleensa. Kun Jaakob kohtasi unessa Pyhän, häntä pelotti, sillä pyhästä tuli hänelle käsin kosketeltava ja todellinen asia: maa, jolla Jaakob oli nukkunut oli pyhä. Jaakob muuten antoi paikalle nimen Beetel, joka voidaan kääntää pyhäköksi. Pyhässä paikassa Jumala oli itse läsnä: ”Tämä on varmasti Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti”.

Raamatussa ihmisistä ja hänen ympäristöstään puhuttaessa pyhyydellä tarkoitetaan sitä, mikä on erotettu sen vastakohdasta, epäpyhästä. Tällaisia ovat esimerkiksi pyhät paikat, kuten Jaakobille luvattu maa, Beetel, palavan pensaan ympäristö, Siionin vuori ja Kanaanin maa. Pyhää ovat myös kaikki se, mikä on tarkoitettu Jumalan palvelemiseen: kaikki esikoiset, papit, profeetat, lepopäivä, uhrit, pyhäköt, jumalanpalvelusten esineet ja vaatteet.

Kuitenkaan paikkojen, ihmisten ja kulttiesineiden pyhyys ei tule niistä itsestään. Ne eivät ole itsessään mitään erikoista tai kunnioitettavaa. Mikään edellä mainituista ei herätä itsessään pelkoa eikä vedä puoleensa. Ne saavat pyhyytensä jostain paljon suuremmasta, joka on niiden ulkopuolella.

”Herra on kuningas – vaviskaa, kansat! Hän on kuningas, hänen istuintaan kannattavat kerubit – vavahda maa! Suuri on Herra, Siionin Jumala! Hän on kaikkien kansojen yläpuolella. Ylistäkää hänen nimeään, kansat, hän on suuri ja pelättävä! Hän on pyhä.”

Ps. 99:1–3

”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.”

Jes. 6:3

Raamatussa pyhä on varsinaisesti Jumala itse. Jumalan pyhyys on aivan erilaista kuin paikkojen tai ihmisten pyhyys. Pyhyys ei ole vain Jumalan yksi ominaisuus vaan sitäkin enemmän. Pyhyys on Jumala. Pyhyys on siis Jumalan omassa olemuksessa. Jumala ei voi menettää pyhyyttään ilman, että koko jumaluus katoaisi. Jumalasta sanotaankin, että hän ON Pyhä, eikä esimerkiksi, että Jumala on kuin pyhä tai että Jumalalle tyypillistä on pyhä käytös. Sekä tuossa esillä olevassa Jesajan kirjan kohdassa että Ilmestyskirjassa Jumalan kerrotaan olevan kolminkertaisesti pyhä: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot”.

Vanhassa testamentissa Jumalaa kutsutaan ”Israelin Pyhäksi” (esim. Jes. 1:4) tai vain ”Pyhäksi” (esim. Jes. 40:25). Ensimmäisessä Samuelin kirjassa todetaan, että ”vain Herra on Pyhä, ei ole toista” (1.Sam. 2:2). Jeesukselle Jumala on Pyhä Isä (Joh. 17:11).

Pyhä on tietysti myös Jeesus Kristus. Hän on kristittyjen pyhyyden esikuva ja perustus.  Nuorelle neitsyt Marialle enkeli ilmoitti: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi.” (Luuk. 1:35). Jeesus ilmentää teoillaan ja olemuksellaan Jumalan pyhyyttä. Onhan hän tosi ihmisyyden lisäksi myös tosi Jumala. Pietari tunnustaa Johanneksen evankeliumissa: ”Sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh. 6:69). Näin sanoessaan, Pietari rinnastaa Jeesuksen Jumalaan eli Pyhään. Apostolien teoissa Jeesuksesta käytetään nimitystä Jumalan ”pyhä Poika” (Apt. 4:27; 30). Tietysti myös Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on pyhä.

Jumalan nimi on Pyhä isolla kirjoitettuna (3.Moos. 20:3; Ps. 33:21). Koska pyhä ei ole vain hänen ominaisuutensa tai luonteenpiirteensä, vaan Jumalan olemus on pyhä, Jumalan pyhyys vaikuttaa kaikkeen, minkä kanssa Jumala on tekemisissä. Myös pyhät paikat, ihmiset ja Vanhassa testamentissa kuvatut kulttiesineet ovat saaneet pyhyytensä Jumalan pyhyydestä. Ne on vihitty Jumalan käyttöön eli  erotettu epäpyhästä Jumalalle.

”Sen (Jerusalemin) papit rikkoivat ehdoin tahdoin minun lakiani, ja saastuttivat sen, mikä oli minulle pyhitetty. He eivät tehneet eroa pyhän ja epäpyhän välillä, eivät opettaneet, mikä on saastaista, mikä puhdasta, eivätkä kantaneet huolta minun sapattini pyhittämisestä. Niin he häpäisivät minun pyhyyteni.”

Hes. 22:26

Mitä sitten on se epäpyhä, jonka vastakohtaa pyhä on? Raamatun mukaan epäpyhää ovat synti ja saastaisuus. Syntiä ja saastaisuutta on kaikki se, mikä ei pidä Jumalaa Pyhänä, ja joka on lähtöisin Jumalan vastustajasta, Saatanasta, joka ei ole pyhä vaan paha. Edellä olevassa profeetta Hesekielin kirjan kohdassa Jumala nuhtelee Jerusalemia sen synneistä. Kohdan mukaan Jumalaa vastaan rikkomista on se, ettei tehdä eroa pyhän ja epäpyhän välillä, eikä opeteta erottamaan saastaista puhtaasta. Lisäksi aivan erityistä huomiota saa se, ettei Jerusalemin papit ole kantaneet huolta sapatin pyhittämisestä. Näin toimiessaan on häpäisty Jumalan pyhyys eli Jumala itse.

Miksi pyhän ja epäpyhän erottaminen on tärkeää? Kymmenessä käskyssä Jumala on ytimekkäässä muodossa kertonut, miten toivoo ihmisten elävän suhteessa Häneen ja toisiin ihmisiin. Kolme ensimmäistä käskyä kertovat siitä, miten Jumala haluaa ihmisten suhtautuvan Häneen.

Niin Jumala puhui kaiken tämän: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta.Sinulla ei saa olla muita jumalia.Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. – – Älä käytä väärin Herran, Jumalasi,  nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään. Muista pyhittää lepopäivä. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikki tehtäväsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti.

2.Moos. 20:1–10

Jumala haluaa olla ihmisille ainut Pyhä, Kaikkivaltias, Ääretön Jumala. Hän on yksin luonut kaiken, Hän yksin ylläpitää maailmaa ja vain Hän on maan ja taivaan Herra. Toisessa käskyssä kielletään käyttämästä Jumalan nimeä väärin. Kuten aikaisemmin toin esille, Jumalan nimi on Pyhä isolla kirjoitettuna. Kun toisessa käskyssä kielletään käyttämästä väärin Jumalan nimeä, käsketään siis, että Pyhästä ei tehdä epäpyhää, puhtaasta ei tehdä saastaista, Jumala pidetään yksin kaikkivaltiaana ja ihminen nöyrtyy antamaan kaiken kunnian Luojalleen.  Kun Pyhä, eli Jumala, on sinulle ja minulle ainut Pyhä, josta kaikki muut pyhäksi kutsuttavat saavat pyhyytensä, teemme eron pyhän ja epäpyhän välillä.

Isä meidän –rukouksessa Jeesus opettaa rukoilemaan, että Jumalan nimi tulisi pyhitetyksi (Matt. 6:9). Kun rukoilija pyytää Isä meidän –rukouksessa, että ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi”, hän itse asiassa pyytää, että Jumala itse (eli hänen nimensä) ilmenisi pyhyydessään rukoilijan elämässä. Toisin sanoen, Isä meidän –rukouksessa pyydämme Pyhää elämäämme, rukoilemme, että Jumala Pyhyydessään olisi meidän kanssamme. Toisaalta tuossa ”pyhitetty olkoon sinun nimesi” rukouksessa rukoilemme, että osaisimme pitää Jumalan nimeä Pyhänä – eli pyhittäisimme, tekisimme pyhäksi, Jumalan nimen ja erottaisimme sen epäpyhästä niin ajatuksissamme kuin konkreettisissa teoissakin.

Kuten aikaisemmin olleesta Hesekielin kirjan kohdasta ja tästä Mooseksen kirjan kohdasta huomaamme, Jumalalle on erittäin tärkeää, että me ihmiset ymmärtäisimme, että pyhä ei ole pieni asia. Sitä ei saa väheksyä. Kyse ei nimittäin ole mistään sellaisesta, jolle annetaan painoarvoa, jos itseä huvittaa. Päinvastoin pyhä on olemassa ja täydellisen pyhää itsessään – meistä huolimatta. Raamattua kun lukee, huomaa, että Jumalan suunnitelma meidän ihmisten suhteen liittyy olennaisesti siihen, mitä on pyhä. Jumala haluaa, että tulisimme osallisiksi Jumalan pyhyydestä uskon kautta ja eläisimme pyhää elämää.

Tähän liittyy esimerkiksi kolmas käsky: pyhitä lepopäivä. Käskyn sisällön voisi sanoa myös: tee lepopäivästäsi pyhä. Ihminen, joka uskoo Jumalaan sydämestään, ei tarvitse muuta perustetta lepopäivänsä pyhittämiseksi kuin sen, että Jumala on niin sanonut. Täällä taululla olleista raamatunkohdistakin useammassa on tullut esille, että Jumalalle lepopäivän pyhäksi tekeminen on tärkeää. Jopa niin tärkeää, että jos lepopäivää ei tee pyhäksi, se loukkaa Jumalaa: se ”häpäisee Jumalan pyhyyden”. Samalla tavalla jokainen muu epäpyhä teko, eli sellainen teko, joka ei ole Jumalan mielen mukainen, loukkaa Jumalaa.

Eikö ole aika pysäyttävää, että siinä, missä me helposti ajattelemme: ”eihän se ole niin justiinsa, jos teen sunnuntaisin toisinaan töitä, ei Jumala sitä pahalla katso – enhän kuitenkaan aina tee” tai ”ihanaa on sunnuntai, saa levätä ja olla ajattelematta ja tekemättä mitään”, niin Jumala kokee sen loukkaavana ja itsensä häpäisynä. Martti Luther on kirjoittanut Kymmenen käskyn selityksessä kolmannesta käskystä seuraavasti:

Jos siis kysytään, mitä sanat ”pyhitä lepopäivä” merkitysevät, vastaa näin: ”Lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa sen pitämistä pyhänä.” Mitä sitten on pyhänä pitäminen? Ei muuta kuin että puhutaan pyhiä sanoja, tehdään pyhiä tekoja ja eletään pyhää elämää. Omasta puolestaan se päivä ei mitään pyhittämistä kaipaa, sillä se on sinänsä pyhäksi luotu. Jumala haluaa kuitenkin, että sinä pitäisit sen pyhänä. Sinä siis teet sen pyhäksi tai epäpyhäksi aina sen mukaan, harjoitatko silloin pyhiä vai epäpyhiä asioita.Miten sitten tapahtuu tuollainen pyhittäminen. Ei vetelehtimällä kotona tekemättä mitään raskaita askareita tai sitomalla seppele päähän ja pukeutumalla parhaimpiinsa, vaan, kuten sanottu, tutkimalla ja harjoittamalla Jumalan sanaa. Meidän kristittyjen on tosiaankin alituisesti vietettävä tällaista lepopäivää, harrastettava pelkästään pyhiä asioita eli askarreltava päivittäin Jumalan sanan parissa, päästettävä se sydämeen ja suuhun. Mutta koska meillä ei aina siihen ole vapaata aikaa, meidän on varattava viikoittain joitakin tunteja nuorisoa ja vähintään yksi kokonainen päivä kaikkia varten pelkästään tuon asian hoitamiseksi, eli opetettava kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä meidän –rukousta suunnaten siten koko elämämme ja olemuksemme Jumalan sanan mukaan. Milloin tällainen harjoitus on meneillään, silloin vietetään oikeaa lepopäivää; missä taas ei niin tehdä, siellä ei pidä puhua mistään kristillisestä lepopäivästä. Sillä levätä ja jouten kuljeskella osaavat toki jumalattomatkin.

Martti Luther, Iso katekismus: kolmannen käskyn selitys

Niin kuin ei Raamattu, ei myöskään Luther päästä meitä uskovia helpolla. Meidän tehtävämme ei ole kuunnella omaa mukavuuden haluamme. Meidän tulee kuunnella sitä, mitä Jumala Raamatussa ja meidän sydämessämme puhuu: Jumala on tarkoittanut meidät olemaan pyhiä ja elämään pyhää, eli Jumalan tahdon mukaista, elämää:

Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.”

1.Piet. 1:15–16

Meitä vanhoillislestadiolaisia syytetään ulkoapäin usein ulkonaisiin asioihin keskittymisestä. Meihin edelleen tänäkin päivänä liitetään hyvin voimakkaita ennakkoluuloja. Useimmille ei-lestadiolaisille tulee vanhoillislestadiolaisuudesta mieleen lähinnä se, että tv:tä pidetään syntinä, samoin meikkaamista, korvakoruja ja tanssimista.

Olen paljon miettinyt sitä, miksi meidät tunnetaan tällaisista asioista ja toisaalta sitä, miten nämä konkreettiset, pienet asiat, ovat tulleet niin keskeiseksi osaksi ”uskovaisen tuntomerkkejä”. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että alun perin niillä on haluttu suojella sitä, mikä on pyhää.

TV:n tullessa kodeissa yleiseksi, se tuli seuroissa käyntiä eli Jumalan sanan kuuntelemista ja opettelemista helpommaksi ja mukavammaksi ajanviettotavaksi ja siksi tv:n syntisyyden esiin nostaminen auttoi pitämään pyhän, eli Jumalan sanan äärellä olemisen, pyhänä. Meikkaaminen ja korvakorut nähtiin alun perin maailmallisina ja erityisesti huoriin tai ”maailman loistoon” viittaavana merkkinä, siksi niistä kehotettiin kieltäytymään, jotta uskovat naiset eroaisivat julkisynnissä elävistä ja sen hyväksyvistä naisista. Tässäkin pyhä, eli Jumalan mielenmukainen siveellisyys ja uskollisuus aviopuolisolle, on haluttu pitää pyhänä. Tarkoitus on siis ollut perimmältään hyvä. Myöhemmin on kuitenkin käynyt niin, että näistä keinoista, jotka itsessään eivät ole pyhiä, on tullutkin pyhiä alunperäisen pyhän sijaan.

Me tänään elävät ihmiset emme enää yhdistä näitä keinoja ja tarkoituksia siihen oikeaan ja pyhään, johon ne alun perin on yhdistetty. Siksi on saattanut käydä niin, että pidämme pyhinä ja luovuttamattomina jopa vääriä asioita.

Siinä, missä meidän tulisi pitää pyhänä Jumalan sanan äärelle pysähtymistä, sanommekin: ”ei saa katsoa tv:tä”. Siinä, missä meidän tulisi pitää pyhänä uskollisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta sukupuoleen katsomatta, sanommekin ”ei saa meikata, ei värjätä hiuksia, eikä laittaa korvakoruja”.  Huomio siis on kiinnittynyt suojamekanismeihin eikä siihen, mikä oikeasti on pyhää.

Mitä jos vaihtaisimme näkökulmaa? Jos katsoisimmekin siihen, mitä Jumala Raamatussa meille sanoo: Hän haluaa, että olisimme pyhiä, niin kuin Jumala itse on pyhä. Se on paljon sanottu. Emmekä me siihen pysty, mutta siihen meidät on kutsuttu.

Jos tv:n katsomisesta kieltäytyessäsi ajatuksesi on siinä, että et halua käyttää aikaasi siihen, vaan mieluummin siihen, mikä on pyhää, on oikein sanoa: en halua katsoa tv:tä. Jos kuitenkin sanot sen siksi, että toiset ihmiset eivät pidä sinua uskovana, jos et sano niin, vaikka toimitkin niin, sillä ei ole Jumalan mielestä mitään merkitystä. Jos me pitkään elämme ajatellen vain sitä, mitä muut ajattelevat tai perustelemme asioita vain niin, että ”näin on ennenkin ajateltu” ilman, että pohdimme, onko jokin oikeasti Raamatun mukaista, uskomme voi näivettyä. Se, mikä meitä auttaa elämään pyhää elämää, on elävä yhteys Pyhään. Siksi meidän kaikkien tulisi kääntää katseemme Pyhään Jumalaan, eikä itseemme tai toisiin ihmisiin.

Luther opettaa kolmannen käskyn selityksessä seuraavasti pyhäpäivästä. Samaa logiikkaa voidaan soveltaa kaikkeen muuhunkin, missä on kyse Jumalan sanan kunnioittamisesta ja rakastamisesta:

Tätä käskyä (pyhitä lepopäivä) eivät sen vuoksi riko pelkästään ne, jotka karkeasti väärinkäyttävät lepopäivää ja häpäisevät sen, nuo, jotka ahneudessaan ja kevytmielisyydessään laiminlyövät Jumalan sanan kuuntelemisen tai lojuvat kapakoissa sikahumalassa. Sen rikkoo myös toinen joukko, joka kuuntelee Jumalan sanaa kuin mitäkin satua ja vain tottumuksen voimasta ajautuu sanankuuloon ja sieltä pois. Vuosi vuoden perään se aina vuoden päättyessä tietää yhtä vähän kuin sen alkaessakin. Tähän mennessä on näet kuviteltu, että lepopäivä on hyvin vietetty, kunhan vain on käyty messussa tai kuultu evankeliumi luettavan, mutta Jumalan sanasta ei kukaan ole ollut kiinnostunut eikä sitä myöskään kukaan ole opettanut. Nyt meillä on Jumalan sana, mutta vieläkään emme ole raivanneet tätä väärinkäyttöä pois. Annamme tosin yhä uudelleen saarnata itsellemme ja itseämme kehottaa, mutta todella vakavasti emme sitä kuuntele. Paina siis mieleesi, ettei kysymys ole vain kuuntelemisesta, vaan myös oppimisesta ja mieleen painamisesta. Älä ajattele, että voisit ratkaista asian oman mielesi mukaan tai että se olisi merkitykseltään vähäinen, vaan että se on Jumalan käsky. Hän vaatii sinut kerran tilille siitä, miten olet hänen sanansa kuullut, oppinut ja kunnioittanut.

Martti Luther, Iso katekismus: kolmannen käskyn selitys

Uskossa on kyse siitä, että on henkilökohtainen suhde Pyhään. Niin kuin alustuksen alussa totesin, Jumalan pyhyys vaikuttaa kaikkeen, minkä kanssa Jumala on tekemisissä. Niin se vaikuttaa myös jokaiseen Jumalan lapseen, jolla on henkilökohtainen suhde Jumalaan. Konkreettisesti kohtaamme pyhän elämässämme esimerkiksi pyhissä sakramenteissa: kasteessa ja ehtoollisella. Avioliitto on pyhä, ja siksi siihen kutsutut, on kutsuttu pitämään avioliiton pyhänä. Pyhä, eli sydämestään Kristukseen uskova, ihminen kaipaa kohti pyhää ja haluaa elää pyhää elämää. Kaipaamme sinne, missä erityisellä tavalla pyhä on läsnä. Jumala haluaa tehdä sinun ja minun elämästä pyhää. Vain Hän voi meitä siinä auttaa.

Kaiken tämän pyhän pohtimisen jälkeen tulee esille myös se, että Jumalan edessä epäpyhä ihminen, siis sellainen ihminen, jolla ei ole henkilökohtaista yhteyttä Pyhään Jumalaan ja on siten osaton Jumalan pyhyydestä, on hengenvaarassa konkreettisesti.  Ei auta se, että tuntee yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa. Uskovaa auttaa vain elävä, kiinteä yhteys Pyhään Jumalaan.  Pyhän Jumalan pelastavassa yhteydessä ei nimittäin voi olla sellainen, joka ei myös itse ole osallinen Jumalan pyhyydestä ja ole siten pyhä.Jumala on ”kiivas Jumala” ja ”kuluttava tuli” syntiä vastaan. Jumala on synnin eli pahan vastavoima: täydellisen hyvä ja pyhä. Jesajan kirjassa sanotaan, että Israelin Pyhä on lunastaja (Jes. 41:14; 43:3; 14; 48:17; 49:7). Se tarkoittaa, että Jumala on Pyhä, joka asuu ”korkeudessa ja pyhyydessä”, mutta samalla ”murtuneiden ja nöyrien luona”. Jumala ”virvoittaa murtuneiden hengen ja herättää eloon nöyrien sydämen”. Jumala voi tehdä pahan pyhäksi ja syntisen vanhurskaaksi.

Siksi me Simon Pietarin tavoin saamme olla taivaallisen Pyhän sylissä ja sanoa:

”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”

Joh. 6:69

Mainokset

Havaintoja kaventuvasta tilasta kirkossa

Olen seurannut Maata Näkyvissä–festareiden ympärillä käytyä keskustelua. Kiteytettynä kyse on siitä, että Maata Näkyvissä–festareiden naispapittomat messut on koettu eri tahojen toimesta kirkon virkakäsityksen vastaisina ja erityisesti naispappeja loukkaavina.

Uusi arkkipiispa Tapio Luoma, Turun seudun paikalliset kirkkoherrat  ja Sleyn edustajat ovat keskustelleet festareiden pääohjelman, messun, järjestämisestä. Luoma on muistuttanut ”että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on vain yksi virkakäsitys, eikä pappisvirka ole sidottu sukupuoleen”, kun taas Sleyn edustajat ovat toivoneet Luoman tukevan herätysliikkeiden järjestämiä messuja, vaikka ne toteutettaisiin perinteisen virkakäsityksen mukaisesti. Sleyn edustajat ehdottivat keskustelussa, että he voisivat tulla vastaan siten, että festareiden messussa ehtoollisasvustajina voisi toimia maallikkomiesten lisäksi maallikkonaisia. Ehdotus ei riittänyt keskustelun toiselle osapuolelle, vaan lopputuloksena on se, ettei aikaisemmin Turku-hallissa järjestettyä Maata Näkyvissä–festareiden messua, joka on kerännyt tuhansia nuoria Kristuksen ruumiin ja veren äärelle, järjestetä enää ollenkaan tapahtumapaikalla tapahtuman kiinteässä yhteydessä; Turku-hallissa. Sen sijaan messuja järjestetään paikallisseurakuntien voimin niiden omissa kirkoissa, ”mikä mahdollistaa myös naispuolisten pappien osallistumisen messun toimittamiseen”, kuten Turun arkkihiippakunnan tiedotteessa asia esitetään. Sley on ottanut festareiden messujärjestelyt vastaan surullisina ja iskuna vasten kasvoja: heille pitäytyminen perinteisessä virkakäsityksessä on tärkeä, opillinen asia ja muutos messujen järjestämisessä vaikuttaa väistämättä sekä festareihin että mahdollisesti myös Sleyn ja kirkon suhteeseen.

Äkkiseltään voi tuntua, ettei tämä keskustelu liity vanhoillislestadiolaisiin mitenkään: ry:t saavat yhä järjestää kirkoissa omia tilaisuuksiaan ja välit kirkkoon ainakin vaikuttavat olevan hyvät: ”kahden kuoren suojassa” vaikuttaa olevan tilaa. Tämä ei kuitenkaan pidä aivan paikkaansa. Maata Näkyvissä -tapauksesta voidaan analysoida seuraavia näkökulmia, jotka liittyvät hyvin olennaisesti myös meihin vanhoillislestadiolaisiin.

Arkkipiispa Luoma

Vanhoillislestadiolaiset papit ja kirkolliskokousedustajat kannattivat tietääkseni lähes yksimielisesti Luomaa uudeksi arkkipiispaksi. Useat edellä mainituista kannattivat Luomaa esimerkiksi hänen Facebookin kannatusryhmässään omalla nimellään. Näin siitä huolimatta, että ehdolla olisi ollut myös huomattavasti vanhoillislestadiolaisten ääneen lausuttuja arvoja lähempänä oleva ehdokas, Ville Auvinen. Auvinen oli arkkipiispan vaalien ainut ehdokas, joka puolusti tinkimättä perinteistä kristillistä uskoa mukaan lukien raamatulliset avioliitto- ja virkakäsitykset. Luoma sen sijaan sanoi periaatteessa itse edustavansa esimerkiksi avioliittoa miehen ja naisen välisenä, mutta muuttavansa käsitystään, jos kirkolliskokouksessa niin päätetään. Sleyn kotimaantyön johtajan, Juhana Tarvaisen, blogitekstin mukaan Luoma olisi sanonut tukevansa myös herätysliikkeiden messuja, vaikka ne toteutettaisiin perinteisen virkakäsityksen mukaisesti. Auvisen ja Luoman raamattukäsityksissä näkyikin vaalikampanjoiden ajan iso ero. Olen ymmärtänyt, että vanhoillislestadiolainen raamattukäsitys olisi lähempänä Auvisen edustamaa käsitystä, jonka mukaan esimerkiksi kristillinen avioliittokäsitys ei ole ihmisten päätöksellä muutettavissa, vaan kuuluu oppiin, jonka tulisi tukeutua muuttumattomaan Jumalan sanaan.

Vanhoillislestadiolaiset, jotka kannattivat Luomaa arkkipiispaksi, perustelivat kantaansa esimerkiksi sillä, että Luoma on kompromissikykyinen, konservatiiville sopiva ehdokas, joka näkee sekä konservatiivien että liberaalien tarpeet kirkossa, ja pystyy pitämään kirkon kasassa. Luoman uskottiin vl:en keskuudessa menestyvän todennäköisemmin vaalissa kuin esimerkiksi Auvisen, joten ääni kannatti edellä mainittujen mielestä antaa mieluumin Luomalle kuin Auviselle, jottei se nurinkurista logiikkaa käyttäen päätyisi kaikkein liberaaleimmalle ehdokkaalle. Lisäksi ne vl:t, joilla oli äänioikeus arkkipiispan vaaleissa, ja jotka kannattivat Luomaa, perustelivat kantaansa myös sillä, että Luoma edusti perinteistä avioliittokäsitystäkin. Ihmettelin silloin ja ihmettelen yhä, miten sokeita ihmiset voivat olla. Minulle Luoman linja ei missään vaiheessa ole näyttäytynyt erityisen ”konservatiivisena”, jos sillä tarkoitetaan perinteiseen kristilliseen, raamatulliseen uskoon sitoutumista ja sen mukaisen elämän opettamista – sisältäen ne kohdat, jotka ”eivät sovi” tämän hetkiseen yleiseen asenneilmastoon. Luoman linjan saattoi kuulla esimerkiksi Radio Dein arkkipiispanvaalitenteistä ja lukuisista ehdokkaiden keskustelupaneeleista, joissa Luoma kertoi kannoistaan opillisiin asioihin, kuten virkaan ja avioliittoon. Erillismessuihin Luoma on ottanut kantaa jo vuonna 2011 Espoon hiippakunnan piispanvaalien alla todeten suhtautuvansa niihin siten, että ”periaatteessa kaikenlaiset seurakunnan omasta jumalanpalveluselämästä irralliset messut ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia”. Maata Näkyvissä –tapaus osoittaa, ettei Luoma suhtaudu herätysliikkeiden erillismessuihin, joissa pitäydytään perinteisessä virkakannassa, myötämielisesti.

Minkälainen kirkko on konservatiiveille arkkipiispa Luoman aikana? Vaikuttaa siltä, että luvattua ymmärrystä ei sellaisille konservatiiveille irtoa, jotka allekirjoittavat perinteisen virkakäsityksen. Luoman ydinpointti Maata Näkyvissä –tapauksessa on: ”Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on vain yksi virkakäsitys”. Entä ne, ja myöhemmin me, joille luvattiin 80-luvulla naispappeuskeskustelun jälkeen ponsi pitää kiinni vanhasta virkakäsityksestä? Mitä me teemme nyt, kun ponnen kumoamisen kautta ollaan tultu tilanteeseen, jossa edustammekin kiellettyä ja sanktioitua kantaa virasta? Samalla, kun kerromme ääneen, ettemme hyväksy naispappeutta, saamme niskaamme vihan ja syytökset syrjinnästä ja rasismista. Vaikuttaa siltä, että jokainen nainen (ja moni mieskin), joka puoltaa naispappeutta, ottaa naispappeuskielteisen kannan henkilökohtaisena loukkauksena, jopa ihmisarvokysymyksenä. Tällainen kysymys se ei teologisesti kuitenkaan ole. Luoman sanat pitävät siis paljon sisällään. Hän oikeastaan sanoo, että emme mahdu samaan kirkkoon, jos emme muuta käsitystämme. Tätä näkemystä hän vie systemaattisesti eteenpäin tasa-arvonjulistajan imagolla myös Maata näkyvissä –tapauksessa.

Herätysliikkeiden omat messut

Maata näkyvissä -tapaus herättää vakavan kysymyksen myös siitä, mikä on herätysliikkeiden järjestämien messujen tulevaisuus. Naispapittomia messuja järjestetään ainakin evankelisten, viidesläisten ja lestadiolaisten toimesta. Tällainen on myös Suviseurojen lauantain viikkomessu. Oletko sinä valmis siihen, että suviseurojen isossa teltassa jakaa ehtoollista sekä miehet että naiset? Onko asialla sinulle merkitystä?

Kysymys herätysliikkeiden messujen järjestämisestä ei ole aivan pieni, sillä kyseessä on selkeä opillinen erimielisyys kirkon sisällä. Lisäksi kysymys koskettaa kymmeniätuhansia ihmisiä. Jos meille, jotka edustamme esimerkiksi virka- ja avioliittokysymyksessä perinteistä kantaa, tehdään kirkon sisällä olo liian tukalaksi (esimerkiksi herätysliikkeiden messujen vietto kielletään), on pakko spekuloimisen ja pohdiskelun sijaan tehdä konkreettisia valintoja ja tekoja. Mitä nämä voisivat olla?

Konservatiivien lähentyminen?

Näen tilanteessa myös mahdollisuuden. Eikö kirkon sisällä vaikuttavien konservatiivisten herätysliikkeiden kannattaisi tehdä yhteistyötä? Uskon, ettemme ole valmiita joustamaan uskostamme ja opistamme. Sley on tehnyt hienoa työtä lähentääkseen suhteitaan kirkkoon ja käydäkseen rakentavaa kriittistä keskustelua. Siitä osoituksena on muun muassa se, kun Sleyn kotimaantyön johtaja, Juhana Tarvainen, esitti keväällä kutsun naispastoreille tulla Helsingin Luther-kirkolle keskustelemaan virasta ja mahdollisuuksista elää sovinnollisesti samassa kirkossa. On huomattava, että keskusteleminen ei tarkoita samaa kuin opista luopuminen. Päinvastoin. Ymmärrän toki, että evankelisen liikkeen käsitys kirkosta on erilainen kuin lestadiolaisten. Tässäkin voisimme kuitenkin olla itsekriittisiä.

Mitä me, vanhoillislestadiolaiset kristityt voisimme tehdä? Voisimme ainakin rohkeammin puolustaa sitä, mihin uskomme ja mitä ajattelemme juuri nyt – eikä odottaa sitä, että tilanne kirkossa käy liian tukalaksi. Voisimme ottaa monessa mallia siitä, millä rohkeudella Sley toimi Maata Näkyvissä  –tapauksessa: he pitivät kantansa rohkeasti ja argumentoiden, vaikka tiesivät saavansa lokaa päällensä: uskallan väittää, etteivät he halua sortaa naisia, tai edistää epätasa-arvoa. He haluavat pitää kiinni Raamatusta.

Ole rohkea ja puhu uskostasi!

 

Joonan viimeisen kirjoituksen ja sen kommentoinnin päättävän kommentin jälkeen on hyvä jatkaa blogia uusin tuulin. Hauska sattuma on, että tämä kirjoitus, jota parhaillaan luet, on blogin historian 100. julkaisu. Matka blogin alkutaipaleilta tähän hetkeen on ollut huima teologinen ja hengellinen matka, jossa itse kukin on saanut kasvaa ajattelijana, argumentoijana, kommentoijana ja kirjoittajana. Toivottavasti kasvua on tapahtunut ennen kaikkea uskossa ja luottamuksessa Kolmiyhteiseen Jumalaan. Se on ollut ja tulee olemaan tämän blogin keskeisin tavoite. Minulle itselleni on tämän matkan aikana ja erityisesti viime aikoina tullut ajatus viedä blogia osallistavampaan suuntaan. Haluaisinkin nyt haastaa teitä, lukijat, kirjoittamaan blogitekstejä itse! Erityisesti kannustan kirjoittamaan todistuspuheenvuoroja ja hengellisiä matkakertomuksia, hengellisen kasvun kuvauksia. Myös teologisemmat kirjoitukset ovat yhtä tervetulleita. Kerron hieman, mistä ajatus osallistaa teitä lukijoita kirjoittamaan on syntynyt.

Olen viimeaikoina käynyt melko monta keskustelua eri ikäisten ja keskenään hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevien vanhoillislestadiolaisten kanssa. Näissä keskusteluissa on yksi teema, joka nousee ylitse muiden: Sanan nälkä. Nämä ihmiset ovat kertoneet käyvänsä seuroissa ja muissa ry:n tilaisuuksissa, mutta huomaavat lähtevänsä kotiin nälkäisinä. Halu olisi kuulla Jumalan Sanaa ja sen selitystä, mutta usein seurasaarnoissa toistellaan tuttuja, puhki kuluneita fraaseja toinen toisensa perään ilman, että ne välttämättä liittyvät kovinkaan selvästi johdantona olleeseen raamatunkohtaan, tai sitten saarna etenee siten, että luetun raamatunkohdan jälkeen saarnassa käydään sama raamatunkohta omin sanoin uudelleen läpi. Ongelma on se, ettei saarnassa välttämättä puhuta Sanasta. Saarnassa ei välttämättä avata raamatunkohtaa tai siltä ei kysytä, mitä se tarkoittaa tänään eläville uskoville. Näin ollen herää esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Eikö saarnaaja ole käyttänyt riittävästi aikaa saarnan valmisteluun? Eikö teksti aukea hänelle? Miksei seurasaarnoissa uskalleta ottaa rohkeammin esille erilaisia raamatunkohtia, vaan suurimmassa osassa seurasaarnoista toistuu tutuksi tulleet muutamat kymmenet raamatunkohdat? Miksei Sanaa selitetä auki kysyen, mitä se tänään tarkoittaa? Miksi saarnakieltä on vaikea uudistaa sellaiseksi, että siitä jäisi mieleen asioita, eikä se menisi tuttuuden vuoksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Miksei saarnoissa kuule apologiaa, joka antaisi kaikille tämän ajan ilmiöille kiinnostavuudessa pärjäävän vaihtoehdon – jopa niitä todella paljon paremman sellaisen?

Näiden kysymysten jälkeen on hyvä kysyä, mistä pohjimmiltaan on kyse. Onko oikeasti kyse vain ”saarnan kriisistä”? Onko kyse jonkun pelkäämisestä, turvallisuuden ja tuttuuden tunteen ylläpitämisestä, laiskuudesta vai jostain syvemmästä? Jos kyse ei ole siitä, että kuulija haluaisi saarnattavan sitä, mitä hän haluaa kuulla (eli jos kokemus nälän tunteen jäämisestä ei johdu itsekkäistä tarkoitusperistä, vaan siitä, että hengellinen nälkä jää myös nöyrälle sydämelle), kyseessä täytyy olla jokin paljon suurempi asia. Pitäisikö katse kääntää ensin itsensä tarkasteluun ennen kuin hakee syytä ulkopuolelta? Onko käsitys hengellisestä elämästä pelkistynyt tarkoittamaan vain saarnojen kuuntelemista, jolloin saarnojen ”tasolla” on hallitseva rooli uskonelämässä. Varmasti iso osa syistä palautuu tässäkin blogissa viime aikoina esillä olleisiin keskusteluihin vl-opetuksen epäjohdonmukaisuuksista ja ongelmista. Kuitenkin jokainen meistä on osallinen vl-liikkeen tämän hetkiseen tilaan. Syynä taustalla voivat olla myös seuraavat kaksi asiaa, jotka koskettavat meitä kaikkia: ulkoistamme hengellisen elämän elämisenjonkin ulkoisen tahon ”hoidettavaksi” ja saarnamme on kriisissäsiinä, missä myös hengellinen yhteisömme on kriisissä.

Tässä blogissa on paljon puhuttu siitä, miten uskossa on kyse henkilökohtaisesta suhteesta parhaimpaan Ystäväämme, Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Tässä suhteessa eläminen ja tämän suhteen hoitaminen on kristityn rakkain ja tärkein tehtävä. Se on kristityn koko elämän keskus, jonka kautta kaikkea muuta haluaa katsoa. Jos käy niin, että tämän suhteen ulkoistaa täysin tai osittain jollekin muulle, esimerkiksi ”Jumalan valtakunnalle”, käy samalla tavalla kuin sille ystävyyssuhteelle, jossa sanon Maijan olevan paras ystäväni, mutta tätä ystävyyssuhdetta puolestani elää todeksi Anna. Eli vaikka minä olen Maijan paras ystävä, oikeasti Maijan kanssa pitää yhteyttä, seurustelee, vaihtaa huolia ja ilonaiheita Anna. Emmehän me kukaan toimi tällä tavalla, koska se ei ainoastaan kuulosta järjettömältä, vaan myös on sitä. Noin eletty ihmissuhde kuolee. Ei riitä, että pidän ystävyyssuhdetta totena, minun täytyy elää se myös todeksi. Jos ulkoistamme tällä tavalla myös suhteemme Jeesukseen, elävästä suhteesta tulee kuollut suhde – sitä ei siis enää ole. Kuollut suhde Jeesukseen ei tuota halua elää hengellistä elämää: rukoilla, käydä ehtoollisella, lukea Raamattua, olla yhteydessä toisiin uskoviin ja niin edelleen. Samalla tavoin, jos saarnaajalla ei ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, hän ei voi yhtä todellisesti ja elävästi puhua vaikuttavaa sanaa Kristuksesta toisille ihmisille kuin sellainen saarnaaja, jolla on elävä suhde Häneen. Tämä voi johtaa myös siihen, ettei saarnasta kuule uskoa synnyttävää ja sitä ruokkivaa Sanaa, vaan inhimillistä puhetta. Saarna voi ajautua – ja on mielestäni jo osin ajautunut – kriisiin. Emme voi ulkoistaa myöskään vastuutamme seurakuntana siitä, että yhdessä pysyisimme Jumalan Sanan viitoittamalla tiellä. Jos huomaamme jotain, joka olisi syytä nostaa esille, meidän tulee tehdä se – ei odottaa, että joku toinen sen tekisi. Jokaisen meistä tulee olla rohkeita: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Myös apostolit kehottavat useissa raamatunkohdissa rohkeuteen (esim. Apt. 13:43; 14:3; 14:22; 27:22; 27:36).

Mielestäni kriisissä on myös vl-liike. Monien asioiden seurauksena (pohdittavaa riittää blogin aikaisemmissa kirjoituksissa) liikkeestä on muodostunut yhä enenevissä määrin pluralistinen liike. En pidä ongelmana sitä, että vanhoillislestadiolaiset laittavat korvakorut,  käyvät tanssitunneilla tai katsovat elokuvia. Ongelmana pidän sitä, että opillisista asioista kuten synnistä, pappeudesta, seurakunnasta ja armosta tai eettisistä asioista kuten abortista ja eutanasiasta ollaan keskenään erimielisiä. On totta, ettei ole olemassa ihmisryhmää, jossa kaikki olisivat näistä asioista täysin samaa mieltä. Yksi elävän seurakunnan tuntomerkki on kuitenkin yksi oppi ja tunnustus. Pluralismia ei esiinny vain maallikoissa vaan myös puhujissa ja papeissa. Kysymys pluralismista palautuu myös kysymykseen uskovien suhteesta Vapahtajaansa. Elänkö minä elävässä suhteessa Kristukseen, jotta Hän voisi minua vahvistaa ja auttaa näkemään, miten Hän tahtoo minun ajattelevan ja elävän? Seuraanko Vapahtajaani?

Näiden ajatusten seurauksena on syntynyt ajatus antaa tilaa osallistua yhteiseen julkiseen keskusteluun ei ainoastaan kommentoimalla, vaan myös kirjoittamalla blogitekstejä. Uskon, että vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä löytyy elävää uskoa Kristukseen. Kerrotaan siitä! Ollaan rohkeita.

Jätänkin juuri sinulle, lukijani, haasteen. Tutki sydäntäsi. Löydätkö sieltä elävän yhteyden Herraan Jeesukseen? Jos löydät, jaa hengellistä matkaasi kanssamme. Haluan kannustaa jokaista tutkimaan omaa suhdettaan Vapahtajaan ja samalla auttaa löytämään rohkeutta puhua avoimesti uskosta Kristukseen parhaana Ystävänä. Parhaimmillaan oma henkilökohtainen suhde Jumalaan voi kirjoittamalla ja kertomalla siitä muille vahvistua, ja voit oppia sanoittamaan paremmin sitä, kuka Jumala on. Lisäksi toisten hengellisiin matkakertomuksiin voi samaistua: niistä voi löytää lohtua omaan kilvoitukseen tai niiden kautta voi jakaa sitä Iloa, joka Kristus on. Tällaisia hengellisiä kirjoituksia on ollut myös Päivämies-lehdessä ainakin 1970-luvun lopulle saakka.

Voit lähettää kirjoituksesi blogin Ota yhteyttä –lomakkeen kautta. Toiveeni on, että syksystä alkaen voisin omien kirjoituksieni lisäksi julkaista blogissa teidän kirjoituksianne. Kirjoitus voidaan julkaista nimimerkillä, mutta minulle lähettämässäsi yhteydenotossa olisi hyvä olla oikea nimesi, jotta voimme käydä tarvittaessa keskustelua julkaisemiseen liittyvistä asioista.

 

Kesän suhteen tarkoituksenani on kirjoittaa 1-2 kirjoitusta kuukaudessa. Hyvän Jumalan siunausta kesäaikaan – pysykää kuulolla!

Näkemiin!

Joona Korteniemi

Muutoksia blogissa – ja muussakin

Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa tähän väliin postaus Hengen virka-opista. Se nimittäin määrittää vanhoillislestadiolaista ekklesiologiaa olennaisella tavalla. Voimat ja aika loppuivat kuitenkin kesken. Niinpä, rakkaat lukijat, nyt on vuorossa, ei jäähyväiset, mutta näkemiin. Ilmoitan nimittäin, että tämän kirjoituksen myötä jään pois blogin kirjoittajistosta. Haluamme Roosan kanssa Hulluinhuonelaisen säilyvän vanhoillislestadiolaisuuden sisäisenä keskustelufoorumina. Sellaiselle näyttää olevan suuri tarve. Syy sille, etten koe olevani paras mahdollinen henkilö ylläpitämään blogia, joka pyrkii olemaan vl-liikkeen sisäinen keskustelufoorumi, on puolestaan se, että, jos Jumala suo, liityn tänään, helluntain aattona, pyhän katolisen kirkon täyteen yhteyteen.

Tämän ilmoittaessani olen varmasti lukijalle selityksen velkaa. Vanhoillislestadiolaisia puhujia ei ihan joka päivä käänny katolilaisiksi – itse asiassa taidan olla ensimmäinen. Moni voi ihmetellä, miten blogisti, joka on kirjoituksissaan keskittynyt kritisoimaan vl-liikkeen julistuksen seurakuntakeskeisyyttä ja erehtymättömyysoppia, liittyy kirkkoon, jonka teologiassa samat elementit näyttävät olevan vähintään yhtä vahvoina? Ajaudunko vain huonosta parisuhteesta toiseen? Mielestäni en, ja seuraavaksi avaan hiukan ajatusprosesseja, joita olen käynyt läpi erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana.

”Katolilais-lestadiolainen” lapsuus ja nuoruus

Katolinen kirkko on kiinnostanut minua niin kauan kuin muistan. Jo alle kouluikäisenä lueskelin isän kirjahyllystä taidehistorian yleisesityksiä ja katselin lumoutuneena maalauksia pyhimyksistä ja Ristiinnaulitusta. Jopa Topeliuksen Välskärin kertomuksia lukiessani koin – niin karikatyyrina kuin katolisuus siinä esitetäänkin – että isä Hieronymuksen ja neiti Reginan usko on paljon kiinnostavampaa kuin kirjassa kuvattu luterilaisuus. Seurasin mediasta paavi Johannes Paavali II:n tekemisiä. Hänen persoonansa, erityisesti tapa, jolla hän kantoi sairautensa, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kuten olen kertonut, teini-ikäisenä tutustuin Emil Antonin Hyviä uutisia -blogiin, joka johdatti minut teologian pariin. Kaiken aikaa koin, että katolisuus on jollain tavalla kauniimpi, rikkaampi ja jännittävämpi versio kristinuskosta kuin omani. Olennainen kysymys oli kuitenkin se, onko katolisuus myös totta? Sen selvittämiseksi täytyy aloittaa ilmoitusteologiasta.

Raamattu ja traditio

Monet valveutuneet protestantitkin myöntävät nykyisin, että tiukalle napitettu protestanttinen Sola Scriptura -prinsiippi ei toimi. Raamatun pohjalta voi oikeutetusti muotoilla monenlaisia vanhurskauttamisoppeja. Yksin Raamatun pohjalta on mahdoton ratkaista vaikkapa lapsikastekiistaa tai kysymystä siitä, onko lepopäivää vietettävä sapattina vai Herran päivänä eli sunnuntaina. Teologiaa on tehtävä väistämättä Raamatun ohella myös tradition pohjalta. Tästä seuraa kysymys, minkä tradition?

Viime kesänä vedin SRK:n rippikoululeirin erään kunnianarvoisan vl-rovastin kanssa. Eräässä välissä meillä syntyi pieni väittely klassisesta ongelmasta, onko pahalla oma, positiivinen olemassaolo. Olin opettanut lapsille, että paha on pohjimmiltaan hyvän puutetta, vaurioita hyvässä. Hän puolestaan edusti protestantismissa suosittua näkemystä, jonka mukaan pahalla on oma, positiivinen olemassaolo. Keskustelumme lopuksi rovasti ojensi minua lempeästi: ”Joona, ole varovaisempi teologian kanssa, joka on vierasta kristillisyyden perinteelle.” Erinomainen neuvo. Seuraava kysymys kuitenkin on, tarkoitetaanko ”kristillisyyden perinteellä” vl-liikkeen 100-vuotista vai luterilaisuuden 500-vuotista traditiota. Vai olisiko perustelluinta ajatella, että ohjeellisen tradition tulee ulottua 2000 vuoden taakse? Minusta jälkimmäinen vastaus on uskottavin.

Opin kehitys

Raamattua on mielestäni mahdoton ymmärtää, jollei oleta, että läpi sen kulkee eräänlainen totuuden avautumisen prosessi. Jumala kulkee ihmiskunnan mukana ja sopeuttaa ilmoituksensa sen vastaanottokykyyn. Käsitykset Jumalasta ja moraalista jalostuvat ja kypsyvät vähitellen. Abraham, Mooses ja Joosua olivat epäilemättä osallisia Kristuksesta mutta lienee selvää, että eksplisiittisellä tasolla heillä oli hänestä erittäin hämärä käsitys, jos käsitystä ollenkaan. Moraali on vielä kaukana Vuorisaarnan etiikasta.

Kristuksessa, Jumalan Sanan inkarnaatiossa, ilmoitus saavutti täyteytensä. Silti Kristuksen salaisuuden avautuminen on vielä Uudessa testamentissakin hapuilevaa. Hänen jumaluutensa ja Kolminaisuusoppi ovat toki implisiittisenä jo evankeliumeissa ja osin jo eksplisiittisenä apostolien kirjeissä.  Silti tarvittiin vielä vuosisatoja ennen kuin nämä opit pystyttiin kunnolla sanoittamaan. Läpi Raamatun kulkeva totuuden avautumisen prosessi jatkuu siis saumattomasti Raamatun ulkopuolelle, vanhaan kirkkoon. Jos näin, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että se jatkuisi yhä tänä päivänä. Ja jos näin, perinteinen protestanttinen kritiikki, jonka mukaan tiettyjä katolisen kirkon oppeja, kuten paaviutta, kiirastulta, pyhimysten asemaa, messu-uhria ja Maria-dogmeja ei löydy Raamatusta, joutuu uuteen valoon. Välttämättä niiden ei tarvitsekaan löytyä eksplisiittisinä, jos niiden voi sanoa – luterilaista slogania käyttäen – ”ajavan Kristusta” ja sisältyvän siten Kristuksen salaisuuteen. Olennainen kysymys on, ajavatko ne? Tietysti jos käsite ”Kristus” ymmärretään koodisanaksi protestanttiselle vanhurskauttamisopille, silloin ei. Jos Kristus sen sijaan ymmärretään laajemmin, silloin kyllä. Opin kehitykseen voit perehtyä laajemmin lukemalla John Henry Newmanin kuuluisan kirjan ”An Essay on the Development of Christian Doctrine”.

Pietarin virka

Sekä Raamattua että traditiota on tietysti mahdollista tulkita monella tavalla. Niinpä keskeiseksi kysymykseksi nousee auktoriteetti: kenellä on viime kädessä oikeus tulkita niitä? Protestanttinen vastaus on, että kenellä tahansa. Ajatus on vilpitön mutta jälki käytännössä kauheaa. Kun jokaisen tulkinta on yhtä auktoritatiivinen, kristillisestä teologiasta muodostuu hajaannusautomaatti, joka silppuaa kristikuntaa yhä pienemmiksi keskenään kiisteleviksi ryhmiksi. Se on ongelma, koska ei-kristittyjen evankelioimisen sijaan suuri(n) osa tunnustuskuntien henkisistä resursseista menee usein polemiikkiin toisia kristittyjä vastaan. Se puolestaan vie evankeliumilta uskottavuutta maailman silmissä. Moni uskonnollisesti välinpitämätön, jolle olen tarjonnut evankeliumia, on perustellut vastaanottamattomuuttaan kristittyjen riitaisuudella. Eikö ongelmaan todella ole mitään ratkaisua? Voiko olla niin, että Kristus jätti kirkkonsa avuttomaksi sen suhteen?

Näyttäisi, että ei jättänyt. Uudessa testamentissa on kohtia, joita on mielestäni vaikea ymmärtää uskottavasti muuten kuin siten, että Kristuksen kirkossa on olemassa erityinen ”Pietarin virka” (Matt. 16:17-19; Luuk. 22:32; Joh. 1:42; Joh. 21:15-19). Kenellä se voisi olla nykyisin? Jos hyväksymme tradition auktoriteetin, voimme vanhassa kirkossa jo varhain muodostuneen käsityksen pohjalta vastata, että Rooman piispalla. Ja jos sovellamme yllä kuvailemaani opin kehityksen periaatetta, voimme todeta, että Pietarin viran tärkeimmäksi sisällöksi on vuosisatojen saatossa avautunut universaalin kirkon ykseyden palveleminen. Kirkon ykseyttä Rooman piispa eli paavi palvelee muun muassa antamalla viime kädessä ratkaisun kristittyjä jakaviin uskoa tai moraalia koskeviin kysymyksiin.

Tässä vaiheessa valistusajattelun lapsella nousevat ymmärrettävästi karvat pystyyn. Paavius vaikuttaa edustavan lokaaliprinsiippi -ajattelua: perusteluja tärkeämmäksi nousee se, kuka asian sanoo. Eikö kuitenkin ole niin, ettei kenenkään sanomisia tule uskoa vain hänen asemansa perusteella? Eikö ratkaisevaa ole se, onko väitteet perusteltu järkisyillä, tutkitulla tiedolla tai – hengellisessä kontekstissa – Jumalan sanalla?

Jos mietimme asiaa tarkemmin, huomaamme kuitenkin, että lokaali- ja materiaali- eli sisältöprinsiippi eivät sulje toisiaan pois. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi lapsen on ensin hyväksyttävä vanhempiensa auktoriteetti, sisäistettävä ajatus, että se mitä vanhemmat hänelle opettavat, noin lähtökohtaisesti on totta ja sitä tulee kunnioittaa. Juuri auktoriteetit, vanhemmat ja opettajat, kasvattavat hänet ajattelemaan kypsällä tavalla itsenäisesti. Aikuisenakin hyväksymme paljon erilaista informaatiota vain sillä perusteella, että se tulee tahoilta, jota olemme oppineet arvostamaan: opettajiltamme, ystäviltämme, luotettaviksi arvioimistamme medioista, kirjoista jne. Erilaiset auktoriteetit ja kriittinen ajattelu eivät siis sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan.

Samaa voi soveltaa paaviuteen. Jotta Jumalan lapsi voisi saavuttaa viisauden, ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13), kirkossa, Jumalan perheessä, on pyhä isä, paavi, joka näkyvällä tavalla heijastaa Jumalan isyyttä. Paavi ei korvaa Jumalan lapsen omaatuntoa ja hengellistä harkintakykyä vaan kasvattaa ja harjaannuttaa sitä, opettaa häntä ajattelemaan oikealla tavalla kriittisesti. Miten totta tämä voi olla käytännössä, voi jokainen tutustua lukemalla kolmen viimeisimmän paavin upeita tekstejä (esim. 1, 2, 3 ja 4)! Ja muistettakoon sekin, että kunnioitus opetusvirkaa kohtaan ja kriittisyys kulkevat käsi kädessä myös siten, että ylivoimainen enemmistö paavin viranhoidosta on sellaista, että katolilainen voi suhtautua siihen rakentavan kriittisesti, jos arvioi sen välttämättömäksi.

Tässä vaiheessa joku voi tietysti huomauttaa, että miksei samaa voisi muutettavat muuttaen soveltaa myös SRK:n tai vaikkapa Lapin vanhimpiin? Jos hyväksyn paaviuden, voinko enää uskottavasti kritisoida sitä, jos SRK:n johtokunta väittää itseään erehtymättömäksi? Vastaan, että ikävä kyllä SRK:n johtokunnalla tai Lapin vanhimmilla ei ole historiallista oikeutusta väitteelleen, jonka mukaan ne edustavat ”Kristuksen hengellistä hallitusta” maan päällä. Sen sijaan se, että usein myös protestanttisiin yhteisöihin tuppaa kehittymään jonkinlainen magisterium osoittaa mielestäni jälleen, että Sola Scriptura ei käytännössä toimi ja että paaviutta ja opetusvirkaa tarvitaan.

Toki historian saatossa moni paavi on hoitanut tehtäväänsä huonosti ja paaviutta on katolisessa kirkossa sanoitettu ongelmallisella tavalla. Kuten edesmennyt Helsingin katolinen piispa Paul Verschuren totesi, paaviuden teologiaa tulisi uudistaa siten, että paavi näyttäytyisi kirkon hallitsijan sijaan entistä selvemmin ”Jumalan palvelijoiden palvelijana”. Vallan käsitteistöä käyttävä teologinen kieli tulisi kääntää palvelemisen kielelle. Tämä prosessi on käynnissä koko ajan.

 Vanhurskauttaminen

”Kristuksen täyteyttä vastaavasta kypsyydestä” pääsemme sujuvasti vanhurskauttamiseen. Protestanttisen vanhurskauttamisopin vahvuus on sen kyky lohduttaa ahdistuneita omiatuntoja, minkä olen myös itse kokenut. Sillä on myös perusteita Paavalin kirjeiden tietyissä osissa (erit. Room. 4). Ajattelen, että protestanttinen oppi uskonvanhurskaudesta sisältää totuutta, josta myös katolisen kirkon on syytä ottaa oppia. Ja näin on myös tapahtunut, esimerkiksi Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisesta.

Itse asiassa myös perinteisen katolisen teologian mukaan pelastuksessa olennaisinta on se, että ihminen on ”armon tilassa” eli että hänellä on synnit anteeksi. Jos ihminen on kuollessaan armon tilassa, hän pelastuu, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kauhistuttava. Jollei hän ole armon tilassa, hän ei pelastu, vaikka hänen elämänsä olisi ollut muuten esimerkillinen. Pelastus perustuu siis katolisessakin teologiassa ennen kaikkea Jumalan laupeuteen, ei ihmisen ansioihin.

Katolisen systeemin kiistämätön heikkous on mielestäni siinä, että ”armon tilaa” lähestytään enemmän sakramenttien vastaanottamisen kuin Kristukseen turvautumisen tai partisipoimisen kautta: armon tilaan päästään ottamalla vastaan kaste ja sen jälkeen ripittäytymällä. Jokaisesta kuolemansynnistä (jollaiseksi voi tulkita lähes jokaisen tietoisesti tehdyn synnin) tulee periaatteessa ripittäytyä. Tosin myös ”täydellisen katumuksen” kautta, jossa katumusta motivoi rakkaus Jumalaan, ei rangaistuksen pelko, saa synnit anteeksi. Yhtä kaikki: tällaisena katolinen teologia lähestyy myös vl-liikkeen ruohonjuuritasolla yleistä käsitystä, jossa synnit saa anteeksi tunnustamalla ne ja saamalla niistä synninpäästö, ei turvautumalla Kristukseen. Osallisuus anteeksiantamukseen olisi Paavalin kirjeiden ja Johanneksen evankeliumin pohjalta mielestäni hyvä ymmärtää kokonaisvaltaisemmin ja löytää sille vahvempi kristologinen pohja.

Protestanttinen oppi uskonvanhurskaudesta on kuitenkin varsin ohuesti edustettu esimerkiksi synoptisissa evankeliumeissa. Jos uskonvanhurskaus Kristuksessa on Uuden testamentin pääsisältö, miksi vaikkapa Vuorisaarna vaikenee siitä täysin? Tai miksi jokaisessa viimeistä tuomiota koskevassa Uuden testamentin kohdassa todetaan, että ihminen tuomitaan hänen tekojensa mukaan (Matt. 16:27; Matt. 25:31-46; Room. 2:6-10; 1. Piet. 1:17; Ilm. 20:12-13; Ilm. 22:12)? Ja jos Raamattu on ylin auktoriteetti, eikä ole äärimmäisen ongelmallista, että Raamattu itse asiassa eksplisiittisesti torjuu vanhurskauttamisen yksin uskosta: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24)

Protestanttisen vanhurskauttamisopin pääongelma on mielestäni se, että se erottaa vanhurskauttamisesta uskovassa tapahtuvan reaalisen muutoksen. Kun tähän yhdistetään luterilainen sidottu ratkaisuvalta, päädytään niin vahvaan monergismiin, että pelastettavasta ihmisestä tulee pelkkä objekti, eräänlainen esine, jonka Jumala nostaa helvetistä taivaaseen. Kristillinen personalismi – se, että meistä Kristuksessa tulee todellisia persoonia, tuntuu unohtuvan. Myös Paavali näyttää kuitenkin liittävän vanhurskauttamiseen herkällä tavalla myös ihmisen tahdon vapauden, Kristuksen kaltaiseksi tulemisen ja siinä kehittymisen:

”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana-että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta,  jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista. Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut.” (Fil. 3:8-14)

Miksi anteeksiantamuksen ohella myös reaalinen muutos pyhäksi ja oikeamieliseksi on tärkeä nähdä osana vanhurskauttamista? Itselleni on noussut merkittäviksi kaksi näkökulmaa:

1) Jotta olisimme onnellisia. Pyrkiessään pyhittämään meidät Jumala ei vaadi meiltä vaatimisen ilosta vaan rakastaa meitä ja tahtoo meille hyvää. Pyhäksi ja hyväksi tuleminen ei ole vaatimus, jota vaaditaan pelastuksen ehtona vaan nimenomaan itse pelastumista: Jumala pelastaa meidät omalta pahuudeltamme, joka tuhoaa meitä! Jumala tekee meistä ihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä! Meidät on alun perin tarkoitettu Jumalan kuviksi (1. Moos. 5:1) eli pyhiksi, joten emme voi olla todella onnellisia muuten kuin pyhinä.

2) Jotta olisimme sopivia Jumalan yhteyteen. Taivas on olemukseltaan täydellistä yhteyttä Jumalaan, Jumalan katselemista, ihailemista ja palvomista (vrt. Ilm. 7:9-17; Jes. 6:1-13; 1. Kor. 13:12; Ilm. 4). Jumala on puolestaan täydellinen Hyvyys eli täydellinen Totuus, Rakkaus, Kauneus ja Elämä. Taivaassa vallitsee siis täydellinen hyvyys, totuus ja pyhyys ja siellä ei tehdä muuta kuin ylistetään hyvyyttä, totuutta ja pyhyyttä.

Jotta taivaan todella kokee paratiisiksi, täytyy olla olento, joka rakastaa hyvyyttä ja totuutta enemmän kuin mitään muuta. Viihtyäkseen siellä on oltava olento, joka löytää suurimman ilonsa ja tyydytyksensä Jumalasta. Taivaassa ei viihdy olento, joka saa ensisijaisen ilonsa ja nautintonsa vaikkapa omaisuudesta, ulkonäöstä, muiden kehuista ja huomiosta, kostosta, vihantunteiden hellimisestä, epäpuhtaista nautinnoista, päihteistä tai vaikkapa siitä, että voi itse pitää itseään muita parempana. Sellaiselle olennolle taivas on kammottava, koska siellä ei ole mitään sellaista, josta hän saisi iloa. Kuten C.S. Lewis toteaa hienossa kirjassaan ”Suuri avioero – Uni”, sellainen olento viihtyy paremmin helvetissä, joka on olemukseltaan juuri sitä, että ihminen sulkee itsensä Jumalan Rakkauden ulkopuolelle ja käpertyy itseensä, omaan pahuuteensa (vrt. Ilm. 16: 9, 11, 21).

Jotta ”viihtyisimme” taivaassa, meidän täytyy kasvaa – ehkä hitaasti ja kivuliaasti – ”helvetillisistä olennoista” taivaallisiksi olennoiksi. Meidän täytyy oppia rakastamaan Jumalaa eli Hyvyyttä ja Totuutta ja löytää ilomme ja tyydytyksemme hänessä. On muututtava ihmiseksi, joka voi sydämestään sanoa: ”…minä saisin tulla Jumalan alttarin eteen, Jumalan eteen, joka on minun iloni ja riemuni… ” (Ps. 43:4). Meidän täytyy oppia nauttimaan ja iloitsemaan yhä enemmän ja enemmän siitä, että saamme rakastaa ja palvella muita, että saamme antaa anteeksi, että totuus ja oikeus voittavat, että voitamme pahat himomme, että saamme tutkia Jumalan sanaa ja palvoa häntä ja edistää hänen kunniaansa (vrt. esim. Ps. 119).

Useimpien meidän kohdalla tämä prosessi lienee vielä pahasti kesken, kun kuolemme, joten Jumalan täytyy suorittaa se loppuun, täydellistää meidät. Tilaa, jossa ihminen täydellistyy kuoleman jälkeen, kutsutaan katolisessa teologiassa nimellä purgatorium. Se suomennetaan sanalla ”kiirastuli”, mutta parempi suomennos olisi vaikkapa ”puhdistamo” tai ”pesula”.

Kuten paavi Benedictus XVI opettaa kiertokirjeessään Spe Salvi eli ”Toivossa pelastetut”, kiirastuli on pohjimmiltaan vain sitä, että kuoltuamme kohtaamme täydellisesti sen Totuuden ja Rakkauden, joka Kristus on. Hänen valossaan näemme täydellisesti, kuinka kaukana olemme itse olleet totuudesta ja rakkaudesta. Tämä ymmärtäminen saa meissä aikaan surua ja kärsimystä, joka puhdistaa ja täydellistää meidät taivasta varten. Kiirastulta voi siis verrata maanpäälliseen katumukseen, joka niin ikään on kärsimystä, jonka on tarkoitus kuolettaa meissä pahoja taipumuksia ja liittää meidät tiiviimmin Jumalaan. Kiirastuli ei ole millään tavoin vastakkainen Jumalan armolle vaan se päinvastoin on olemukseltaan Jumalan pyhittävää armoa.

”…tuli, joka sekä polttaa että pelastaa, on Kristus itse, Tuomari ja Pelastaja. Kohtaaminen hänen kanssaan on tuomion ratkaiseva näytös. Hänen katseensa edessä kaikki valheellisuus sulaa pois. Tämä kohtaaminen hänen kanssaan, kun se polttaa meitä, muuttaa ja vapauttaa meidät antaen meidän tulla todella itseksemme. Kaikki, mitä me rakennamme elämämme aikana, voi osoittautua pelkäksi oljeksi, puhtaaksi mahtailuksi, ja se romahtaa. Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus, kun elämämme epäpuhtaus ja sairaus tulee meille selväksi. Hänen katseensa, hänen sydämensä kosketus parantaa meidät kiistämättömän tuskallisen muutoksen kautta ’kuin tulen läpi’. Mutta se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki ja näin voimme tulla kokonaan itseksemme ja näin kokonaan Jumalan omaksi. Tällä tavalla oikeuden ja armon välinen suhde myös tulee selväksi: Se, miten elämme elämämme, ei ole immateriaalista, mutta saastumisemme ei tahraa meitä ikuisesti, jos olemme jatkuvasti ainakin ojentautuneet kohti Kristusta, kohti totuutta ja kohti rakkautta. Se on totisesti jo palanut pois Kristuksen kärsimyksen kautta. Tuomion hetkellä koemme ja imemme itseemme hänen rakkautensa ylitsevuotavan voiman kaiken pahan yli maailmassa ja itsessämme. Rakkauden tuskasta tulee meidän pelastuksemme ja ilomme. On selvää, ettemme voi arvioida tämän muuttumisen palon ’kestoa’ tämän maailman ajallisin mitoin. Tämän kohtaamisen muuttumisen ”hetki” väistää maallisen ajan arvioinnin – se on sydämen aikaa, se on ”läpikulkemisen” aika Jumalan yhteyteen Kristuksen ruumiissa.” (Spe Salvi: 61-62)

Kiirastulikin sopii näin ymmärrettynä mielestäni erinomaisesti pelastuksen logiikkaan ja myös siihen, mitä Paavali tuntuu tarkoittavan 1. Kor. 3:11-15. Monen meidän kohdalla voi pitää paikkansa myös perinteinen ajatus, että kiirastulen kärsimys on pahempaa kuin mikään maallinen kärsimys – onhan totuuden kohtaaminen itsestään usein lopulta se kivuliain juttu elämässä. Ei liene helppoa kohdata se täydellisesti. Voi kuitenkin kysyä, voiko totuus tulla ilman kärsimystä aidosti osaksi persoonaa? Minusta ei. Kärsimys on olennainen osa moraalisen sisäistämisen ja muuttumisen prosessia.

Mutta tätäkin olennaisempaa minulle on ollut tajuta, että pyhyyttä ja pyhitystä ei tarvitse pitää jonain pelottavana, ankeana ja vaativana asiana. Sen voi päinvastoin ajatella hienona tehtävänä, joka liittää oman elämän kertomuksen Jumalan suunnitelmaan ja tekee siitä kauniin, merkityksellisen ja jännittävän. Mikä voisi olla huikeampaa kuin se, että olemme saaneet tehtävän tulla pyhiksi, tulla hyvyyden ja totuuden sankareiksi, tulla yhä enemmän Jumalan kaltaisiksi! Ja jos lankeemuksia tulee, sitten on taas sen totuuden vuoro, että Jumala on laupeudesta rikas Isä, joka on aina valmis antamaan anteeksi. Sen jälkeen taas hyvillä mielin jatkamaan pyhityskilvoitusta! Pyhyydestä kannattaa lukea muuten paavin uusin apostolinen kehotuskirje! Suosittelen!

Pyhimykset

Pyhyydestä pyhimyksiin, jotka ovat monelle protestantille vanhurskauttamistakin suurempi kompastuskivi. Moni protestantti kokee, että pyhimykset nousevat katolisessa kirkossa Kristuksen rinnalle tai jopa ohi. Katolinen perusselitys on, että pyhimyksiä ei rukoilla vaan heiltä pyydetään esirukouksia. Pitkään tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt minua: Jos kyse on vain esirukousten pyytämisestä, silloin pyhimykset eivät selvästikään ole jotain välttämätöntä. Silloin olisi varmempaa olla turvautumatta heihin, jottei mikään vahingossakaan pääse nousemaan Kristuksen rinnalle. Lisäksi perusselitys ei ole ehkä täysin rehellinen. Monet Marialle osoitetut hymnit tai vaikkapa rukous arkkienkeli Mikaelille ovat selvästi luonteeltaan enemmän rukouksia kuin esirukouspyyntöjä.

Eräs asia kuitenkin vaivasi minua. Nimittäin se, että vaikka Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, silläkin tapahtumalla näyttää olevan tietyt aikaan, paikkaan ja kulttuuriin liittyvät rajoitteensa. Kokemukseni mukaan älypuhelinsukupolveen kuuluva kaupunkilaisnuori kykenee hädin tuskin ymmärtämään vaikkapa Jeesuksen maatalouteen liittyviä vertauksia. Koko hänen persoonansa voi tuntua niin kaukaiselta, että on vaikea samaistua häneen puhumattakaan turvautumisesta tai rakastamisesta.  Tilanne vaikeutuu koko ajan, kun ajallinen ja kulttuurinen etäisyys inkarnaatiotapahtumaan kasvaa jatkuvasti. Tietysti voi sanoa, että Pyhä Henki sisäisesti kirkastaa Kristuksen ihmiselle niin, ettei kulttuurinen etäisyys haittaa. Tämä tuntui minusta kuitenkin liian spiritualistiselta selitykseltä, ongelman ohittamiselta.

Lopulta tajusin, että juuri pyhät ihmiset, jotka ovat Kristuksessa ja Kristus heissä, ovat lääke tähän ongelmaan. Pyhimys on eräänlainen teofania, ”Kristuksen inkarnaatio”, suhteessa maailmaan, toki rajallinen, mutta kuitenkin. Elämällä, kuten Jeesus eli, hän tekee Kristuksen näkyväksi ja ymmärrettäväksi tässä ajassa, paikassa ja kulttuurissa ja viittaa kohti häntä. ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Näin sanottaessa tulee toki olla varovainen, jottei varsinainen Jumalan Sanan inkarnaatio suhteellistu. Oikein ymmärrettynä tällaista vaaraa ei kuitenkaan ole, koska kyse on vain eräänlaisesta Kristuksen inkarnaation laajentumisesta: pyhä ihminen on teofania vain, koska ”hän elää, ei tosin hän itse, vaan Kristus hänessä” (Gal. 2:20).

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Vaikkapa sitä, että itähelsinkiläinen teini, jonka on vaikea ymmärtää evankeliumitekstejä, voi oppia tuntemaan Kristuksen tutustumalla vaikkapa Jumalan palvelija Carlo Acutisiin tai autuaaseen Chiara Badanoon. Vaikuttumalla heidän elämästään ja seurustelemalla heidän kanssaan hän voi kuulla heidän kehottavan: Ole minun seuraajani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja” (1. Kor. 11:1), ja tulla näin opastetuksi myös Kristuksen yhteyteen. Ja tietysti on tärkeää, että pyhimyksiä ”käytetään” nimenomaan tienviittoina Kristuksen luokse. Varmasti voi olla olemassa myös sellaista vääristynyttä katolista hurskautta, jossa pyhimykset nousevat Kristuksen rinnalle tai ohi. Mutta kaikkea sinänsä oikeaa voidaan käyttää myös väärin.

Maria

Kaikki edellä sanottu pätee erityisesti Mariaan, Jumalan äitiin. Sitä soveltaen voi ajatella, että Maria avaa ja heijastaa erityisellä tavalla Jumalan rakkauden äidillisyyttä. Kaikki hyvä heijastaa jollain tavalla Jumalaa, joka on täydellinen Hyvyys, siis myös äitiys. Tehdäksemme sille oikeutta meidän ei tarvitse kuitenkaan Uuden testamentin vastaisesti ruveta sanomaan Isä Jumalaa äidiksi, kuten joissakin liberaaleissa protestanttisissa kirkoissa – onhan meillä Maria. Minusta ei ole liian pitkälle menevää päätellä, että liittäessään meidät itseensä Kristus antaa oman äitinsä meidän äidiksemme. Koska Maria on Kristuksen äiti, hän on tietysti myös kirkon, Kristuksen ruumiin, äiti, ja siten myös meidän jokaisen äiti. Ja mikä äiti sellainen olisi, jonka puoleen ei saisi kääntyä?

Marian äitiyden raamattuperusteeksi käy Joh. 19:26-27: ”Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: ’Vaimo, katso, poikasi!’ Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Katso, äitisi!’ Ja siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.” Tradition mukaan ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti” tarkoittaa Johannesta. Kuulemani kauniin tulkinnan mukaan se tarkoittaa kuitenkin myös jokaista kristittyä, mikä onkin ilmeistä: se ääretön Rakkaus, joka Kristus-Jumala on, kohdistuu koko voimallaan jokaiseen meistä. Siispä antaessaan äitinsä äidiksi sille opetuslapselle, jota hän rakasti, Jeesus antoi hänet äidiksi myös jokaiselle meistä. Ottakaamme hänet siis kotiimme!

Toinen hyvä raamattuargumentti on Ilm. 12:17: ”Ja lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus.” Nämä sanat seuraavat kuvausta siitä, miten lohikäärme eli Saatana on yrittänyt tuhota Marian synnyttämän pojan, Jeesuksen. Me kaikki, jotka haluamme pitää Jumalan käskyt ja Jeesuksen todistuksen olemme siis Marian jälkeläisiä, lapsia.

Katolisen kirkon dogmit Marian perisynnittömyydestä, taivaaseen ottamisesta ja ajatus Mariasta taivaan kuningattarena olivat minullekin pitkään liikaa, eivätkä kaksi ensimmäistä ole ehkä edelleenkään niitä juttuja, joita katolisessa kirkossa eniten rakastan. Asia kuitenkin avautui minulle jossain määrin Vatikaani II konsiilin Lumen Gentium -konstituutiossa olevan ajatuksen avulla, jonka mukaan:

”Jeesuksen äiti, joka jo ruumiineen ja sieluineen on otettu taivaan kirkkauteen, on tämän tulevassa elämässä täyttymyksensä saavuttavan Kirkon kuva ja ensimmäinen alku. Samalla hän on myös täällä maan päällä vaeltavan Jumalan kansan johtotähti ja varman toivon ja lohdutuksen merkki siihen saakka, kunnes Herran päivä tulee (vrt. 2 Piet. 3:10). (GS: 68)”

Eli Maria on toivoa herättävä kuva siitä, mitä meistä tulee. No, voittanut kristitty on tietysti synnistä puhdistettu, taivaaseen korotettu ja Ilmestyskirjan mukaan jopa jollain tavalla osallinen Kristuksen kuninkaallisesta vallasta: ”Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimellensa.” (Ilm. 3:21) Ainakin itselleni Maria-dogmit tulivat ymmärrettävämmiksi tätä kautta.

Yhtä kaikki: Maria sanoo Luukkaan evankeliumissa Pyhällä Hengellä täytettynä: ”Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.” (Luuk. 1:48) Elisabet puolestaan Pyhällä Hengellä täytettynä ylistää Mariaa: ”Siunattu sinä naisten joukossa, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni?” (Luuk. 1:42-43) On siis selvästi raamatullista muistaa Mariaa ja ylistää häntä. Helsingin tuomiokirkossa on valtavat Lutherin, Melanchthonin ja Agricolan patsaat, muttei yhtään Marian kuvaa. Helsingin Rauhanyhdistyksellä on puolestaan seinällä Lutherin, Laestadiuksen ja Raattamaan kuvat, muttei niin ikään Marian kuvaa. Eikä siinä mitään. Mielestäni voi kuitenkin sanoa, että jos halutaan tehdä patsas tai kuva jonkin edesmenneen pyhän ylistykseksi, selvää on, että Marian kuva olisi raamatullisin.

Ekklesiologia

Yllä kuvattu ajatus pyhistä eräänlaisena Kristuksen inkarnaation laajentumisena on muuten avain myös vl-ekklesiologian ymmärtämiseen. Kuten itse ja blogistikollegani Roosa Tahkola avaamme graduissamme, vl-Hengen virka -opin perusidea on, että ”uskovainen”, joka on uskossa yhdistynyt Kristukseen, on eräänlainen Jumalan läsnäolon sakramentti (vaikkei liikkeessä tällaista käsitettä käytetä), jossa Kristus asuu ja jonka suun kautta hän julistaa ”synninpäästön evankeliumia”. Yhdistämällä uskovat itseensä Kristus yhdistää heidät myös toisiinsa ja muodostaa heistä yhden Kristuksen ruumiin, joka myös kokonaisuutena on eräänlainen Jumalan läsnäolon sakramentti maailman keskellä.

Voi sanoa, että vl-ekklesiologiassa on kuvattu kauniisti se, mitä Kristuksen kirkko syvimmiltään on ja jota kohti sen jatkuvasti tulee pyrkiä: uskon ja rakkauden yhteen liittämä Kristuksen mystinen ruumis. Aina on pyrittävä siihen, että evankeliumin julistus on myös julistajan henkilökohtaista uskontodistusta ja että messunvietto on aina myös papin ja jokaisen seurakuntalaisen sydämestä nousevaa rukousta. Vl-ekklesiologian ongelma on kuitenkin se, että se sisältää vain kirkon sisäiset, näkymättömät elementit. Ulkoiset elementit, kuten objektiivisesti vaikuttava virka ja armonvälineet puuttuvat oikeastaan kokonaan. Kuten paavi Pius XII opetti tärkeässä kiertokirjeessään Mystici Corporis Christi, myös ulkoiset elementit ovat tärkeitä, koska ne pitävät yllä sisäisiä.

Messu

Lopuksi puhun asioista, jotka ovat itselleni merkityksellisimpiä ja rakkaimpia katolisuudessa. Muistan, kun alkuvuodesta 2013 kävin Emil Antonin kanssa ensimmäisen kerran katolisessa messussa. Kyseessä oli yksinkertainen viikkomessu ilman laulua, kuoroa, suitsuketta jne. Pappi puhui suomea niin hapuilevasti, että sitä oli välillä vaikea ymmärtää. Silti koin olevani tilanteessa, joka oli jollain hyvin syvällä tavalla totta. Koin olevani mukana jossain ajattomassa, jossain, joka jatkuu ikuisesti. Jossain, jota ei ”toimiteta” vaan todella vietetään – palvotaan.

Se, mikä antaa katoliselle messulle edellä kuvatun syvyyden, on mielestäni se, että messu ymmärretään uhriksi: Kristuksen ristinuhri tulee siinä todellisesti läsnäolevaksi. Tässä suhteessa katolinen teologia poikkeaa esimerkiksi luterilaisesta käsityksestä. Sille, miksi luterilainen ehtoollisteologia torjuu messun uhriluonteen, on ymmärrettävät syynsä. Ilmeisesti reformaation ajan Saksassa opetettiin, että Kristuksen ristinuhri toistuu messussa ja että Kristus sovitti Golgatalla vain perisynnin. Päivittäin tehdyt synnit sovittaa sen sijaan messu-uhri. Eli hyvin juridinen tapa ymmärtää messun uhriluonne: armon välittäjän sijaan ehtoollisesta tulee enemmänkin armon ehto, teko, jota ilman Jumala ei anna syntejä anteeksi. Tuntuu ymmärrettävältä, että reformaattorit näkivät sen ongelmallisena.

Tasapainoisemmin ymmärrettynä näyttää kuitenkin selvältä, että messu on myös uhri, Kristuksen uhrin representaatio. Jos uskomme, kuten klassisessa teismissä, että Jumala on ajan ulkopuolella, silloin Kristus on ikuisesti uhri Isän edessä meidän puolestamme. Jos näin, tällöin siellä missä Kristus on reaalisesti läsnä (kuten myös luterilaiset ja periaatteessa myös vl:t ehtoollisesta uskovat), on läsnä myös hänen uhrinsa meidän puolestamme. Lisäksi jos messu ymmärretään partisipaatioksi taivaalliseen liturgiaan (kuten ymmärtääkseni myös luterilaiset), messun uhriluonne käy vielä selvemmäksi. Heprealaiskirjeen mukaan taivaallinen liturgia on luonteeltaan uhrin vietttoa, sitä, että Ylipappi Kristus menee ”oman verensä kautta kaikkein pyhimpään saaden aikaan iankaikkisen lunastuksen” (Hepr. 9:12). Jos messussa osallistumme tähän, vietämme Kristuksen uhria. Myös Ilmestyskirjan mukaan taivaassa vietetään Kristuksen uhria eli palvotaan ”teurastettua Karitsaa”:

” Ja kun se oli ottanut kirjan, niin ne neljä olentoa ja kaksikymmentä neljä vanhinta lankesivat Karitsan eteen, ja heillä oli kantele kullakin, ja heillä oli kultaiset maljat täynnä suitsutuksia, jotka ovat pyhien rukoukset, ja he veisasivat uutta virttä, sanoen: ’Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi, ja he tulevat hallitsemaan maan päällä’. Ja minä näin, ja minä kuulin monien enkelien äänen valtaistuimen ja olentojen ja vanhinten ympäriltä, ja heidän lukunsa oli kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he sanoivat suurella äänellä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”.  Ja kaikkien luotujen, jotka ovat taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja meren päällä, ja kaikkien niissä olevain minä kuulin sanovan: ’Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!’ Ja ne neljä olentoa sanoivat: ’Amen’, ja vanhimmat lankesivat kasvoilleen ja kumartaen rukoilivat.” (Ilm. 5:8-14)

Messussa osallistumme tähän teurastetun Karitsan adoraatioon eli vietämme Kristuksen uhria. Viime aikaisissa luterilais-katolisissa ekumeenisissa dialogeissa messun uhriluonteesta onkin saavutettu pitkälle menevä yhteisymmärrys (esim. tuore asiakirja Communion in growth).

Messun uhriluonteen ymmärtäminen avaa syvällisiä yhteyksiä moneen suuntaan. Raamatun mukaan koko todellisuus viettää liturgiaa Jumalan kunniaksi (Ps. 19). Siihen myös ihminen on kutsuttu, mutta langenneena hän tarvitsee siihen yliluonnollista armoa. Niinpä Kristus, Ylipappi ja mystisen ruumiin Pää, liittää hänet messussa itseensä ja siten myös omaan rukoukseensa ja uhriliturgiaansa, jota hän viettää Isän edessä maailman pelastuksen puolesta. Tarkoituksena on, että ihmisen koko elämästä tulisi rukousta, messua, liturgiaa, uhria, joka liittyy Kristuksen uhriin. Tällainen näkymä Paavalillakin oli elämäänsä ja koko todellisuuteen:

Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” (Room. 12:1)

”… papillisesti toimittaakseni Jumalan evankeliumin palvelusta, niin että pakanakansoista tulisi otollinen ja Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri.” (Room. 15:16)

Vaan jos minut uhrataankin tehdessäni teidän uskonne uhri-ja palvelustoimitusta, niin minä kuitenkin iloitsen, ja iloitsen kaikkien teidän kanssanne…” (Fil. 2:17).

” Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta…” (Kol. 1:24).

Tätä varten meidät on nimittäin luotu – mikä taas ei tarkoita sitä, että elämän tulisi olla vakavaa ja ankeaa. Oikein ymmärrettynä arkinen työ, lastenhoito, jalkapallopeli, kuntosalitreeni tai ystävien kanssa vietetty nuotioiltakin voivat olla rukousta, liturgiaa, uhria.

Lopuksi

No niin, olen siis avannut syitä, joiden vuoksi olen päättänyt kääntyä katolilaiseksi. Onnittelut Sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti! Katolisessa teologiassa on vielä eräs kaunis puoli, jota en ole ottanut esille, mutta joka on tärkeä. Sitä voisi nimittää sakramentaaliseksi todellisuuskäsitykseksi. Siihen kuuluu idea, josta käytetään nimeä analogia entis eli olemisen analogia. Siihen olen oikeastaan viitannut pitkin matkaa tässä kirjoituksessa. Sen mukaan luodun oleminen on analogista Jumalan olemiselle. Ei siis samanlaista – Jumala on ääretön ja täydellinen – mutta samantapaista. Jumala on nimittäin täydellinen Hyvyys, joka luo kaiken hyväksi, heijastamaan omaa olemustaan. Luotujen kauneus, järkevyys ja viisaus kertovat jotain siitä Kauneudesta, Järjestä ja Totuudesta, joka Jumala on. Pohjimmiltaan kaikki olemassa oleva on hyvää. Paha toki vaikuttaa todellisuudessa, mutta se ei ole varsinaisesti olemassa olevaa vaan olemisen puutetta, vaurioita hyvässä. Siksi paha esiintyy aina hyvässä. Se on eräänlainen hyvän loinen.

Tämä avaa todellisuuteen näkymän, joka on yhtä aikaa kaunis ja vakavan totuudellinen. Se antaa mahdollisuuden tunnistaa hyvyyden ja totuuden elementtejä hyvin erilaisista ihmisistä, toimintatavoista, yhteisöistä ja ideologioista johtamatta kuitenkaan relativismiin. Sovellan sitä nyt vanhoillislestadiolaisuuteen. Edellisissä blogeissani olen tuonut esille sen, millaisia puutteita ja vaurioita vanhoillislestadiolaisuus mielestäni sisältää. Tässä kirjoituksessa olen tehnyt selväksi, että Kristuksen kirkko on mielestäni täyteydessään katolisessa kirkossa. Koska vaurioita voi olla vain hyvässä, on samalla todettava, että vanhoillislestadiolaisuus sisältää myös paljon hyvää, Lumen Gentiumin sanoin ”pyhityksen ja totuuden aineksia… jotka ovat katolista ykseyttä kohti kannustavia tekijöitä”. Niitä ovat esimerkiksi usko Kolmiyhteiseen Jumalaan ja Kristukseen, vahva käsitys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, rippikäytäntö, kriittinen suhde päihteisiin ja huonoon viihteeseen, avioliiton kunnioitus, selkeä seksuaalimoraali, elämän kunnioittaminen sikiämisestä luonnolliseen kuolemaan ja paljon muuta. Olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa niiden piirissä. Olen kiitollinen siitä, että vl-liike on opettanut minut turvautumaan Kristukseen ja pitämään Jumalan tuntemista elämän tärkeimpänä asiana. Sanoessani, että ”käännyn katolilaiseksi”, en tarkoita, että vaihtaisin uskoa. Enemmänkin ajattelen kasvavani Kristuksen tuntemisessa.

Edellisillä kirjoituksillani en ole halunnut tuhota vanhoillislestadiolaisuutta vaan vahvistaa sitä. Toiveeni on ollut, että liike suuntautuisi pelkästä yhteisön itsesäilytyksestä vahvemmin kohti Kristusta, kohti Jumalaa. Niinpä toivotan vanhoillislestadiolaisuudelle ja jokaiselle vanhoillislestadiolaiselle kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta! Lupaan, mikäli se vain minusta riippuu, rukoilla joka päivä liikkeen puolesta. Aion edelleen käydä silloin tällöin seuroissa ja suviseuroissa ja seurata liikkeen kehitystä.

Kiitos jokaiselle blogin lukijalle ja kommentoijalle yhteisestä viisivuotisesta matkasta. Älkää häipykö minnekään – Roosa pitää teistä hyvän huolen. Jatkakaa avointa keskustelua ja vilpitöntä totuuden etsimistä. Minä puolestani jatkan todennäköisesti ensi syksystä lähtien kirjoittelua Katolista hapatusta-blogissa, seuratkaahan aktiivisesti sitäkin!

Aiheena ovat olleet katolisuus ja lestadiolaisuus. Nyt on kevät ja toukokuu, Neitsyt Marian kuukausi. Kaikki nämä elementit yhdistyvät kauniisti Ranuan kristillisen opiston kuoron laulamassa hymnissä ”Maria, Herran piikanen”, joka löytyy Youtubesta SRK:n käyttäjätililtä. Sen sävelin sanon teille, ystävät: Näkemiin!

Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi

Joona Korteniemi

”Loukkaava oppi”

Vanhoillislestadiolaisuus on tunnettu seurakuntaopistaan, jota kutsutaan usein eksklusiiviseksi eli poissulkevaksi. Poissulkevuudella tarkoitetaan sitä, että seurakuntaoppi kieltää pelastumisen mahdollisuuden muissa kristillisissä yhteisöissä kuin vl-liike. Usein oppi ymmärretään niin, että vl-liike samaistaa itsensä ja pelastuvien yhteisön.

Oppi herättää voimakkaita tunteita ja muut kristityt kokevat sen usein loukkaavaksi: ”Miten kehtaatte omia pelastuksen itsellenne? Eikö muka usko Jeesukseen riitä? Pitääkö sen lisäksi olla vanhoillislestadiolainen?” Tällainen kritiikki ei osu kuitenkaan maaliinsa: Vanhoillislestadiolainen ei tietenkään ajattele omivansa pelastusta vaan haluaisi kaikkien pelastuvan. Se, että vaikkapa helluntailaiset tai metodistit eivät pelastu, on hänelle vain surullinen tosiasia. Lisäksi opin allekirjoittava vl ei ajattele, että liikkeen jäsenyys on pelastuksen lisäehto sen lisäksi, että uskoo Jeesukseen. Sen sijaan hän hahmottaa asian niin, että ainoastaan liikkeen piirissä löytyy todellista, pelastavaa uskoa Jeesukseen, niin sanottua ”elävää uskoa”. Muut kristityt eivät tosiasiassa usko Jeesukseen, vaikka niin väittävät tai luulevat. Tämä epäilemättä ei tee asiasta tunnetasolla vähemmän loukkaavaa, mutta on silti tärkeä hahmottaa. Seurakuntaoppia on turha kritisoida aggressiivisella, tunnepohjaisella retoriikalla, koska se herättää vain torjuntareaktion. Järkevämpää on pyrkiä hahmottamaan oppi hyvin ja esittää sen jälkeen harkittua, asiallista kritiikkiä. Seuraavaksi pyrinkin analysoimaan huolellisesti ja kiihkottomasti, mitä vl-ekklesiologia pitää sisällään ja kuinka uskottava teologinen järjestelmä se on.

Onko liike yhtä kuin Jumalan valtakunta?

Vl-ekklesiologian mukaan pelastuminen on mahdollista ainoastaan yhdessä pelastuksen yhteisössä, jota liikkeen julistuksessa kutsutaan useimmiten Jumalan valtakunnaksi. Onko ”Jumalan valtakunta” identtinen vanhoillislestadiolaisen liikkeen kanssa?

Liikkeen piirissä voi kuulla seurapuheita, joissa valtakunta ja liike samaistetaan. Esimerkiksi SRK:n silloinen nuorisotyön sihteeri Jouko Haapsaari julisti Valkealan suviseuroissa vuonna 2007: ”Ei tämä ole mikään herätysliike, tömä on Jumalan valtakunta.” 2010-luvulla liikkeen julkisissa kannanotoissa on kuitenkin pyritty välttämään näkyvän liikkeen ja pelastuvien yhteisön samaistamista ja korostettu, että ”Jumalan valtakunta” on näkymätön, hengellinen todellisuus. Esimerkiksi SRK:n varapuheenjohtaja Valde Palola totesi Valomerkki lehdessä 18.6.2012:

”—Kysymys siitä, onko kirkko yhtä kuin Jumalan valtakunta, on rinnastettavissa kysymykseen, onko vanhoillislestadiolaisuus yhtä kuin valtakunta. Molemmissa tapauksissa ajatellaan vanhoillislestadiolaisuudessa kriittisesti. Jumalan valtakuntaa ei voida olemuksellisesti ja käsitteellisesti sijoittaa jonkin organisaation raameihin. Silloin kavennettaisiin Jumalan valta-asemaa.”

Myös itse vl-opissa on elementtejä, jotka estävät valtakunnan ja herätysliikkeen täyden samaistamisen. Liike opettaa esimerkiksi, että kaikki pienet lapset (tarkkaa ikää, jossa tämä ”etu” lakkaa, en ole kuullut koskaan mainittavan) ja kehitysvammaiset ovat osallisia pelastuksesta ja Pyhästä Hengestä. Tämän myötä siis itse asiassa ylivoimainen enemmistö ”Jumalan valtakunnan” kansalaisista elää näkyvän vl-liikkeen ulkopuolella. Tämä kannattaa muistaa myös niiden, jotka paheksuvat sitä, että vl-seurakuntaopin mukaan pelastuvia on vähän. Vl-soteriologian valossa pelastuvia on itse asiassa ylivoimainen enemmistö ihmiskunnan tähänastisesta absoluuttisesta määrästä, ehkä jopa yli 90%. Ylivoimainen enemmistö historian saatossa alkunsa saaneista ihmisyksilöistä on nimittäin kuollut todennäköisesti hyvin nuorina, joko keskenmenoissa tai pian syntymän jälkeen. Vl-pelastusoppi on siis loppulta huomattavasti sallivampi kuin vaikkapa tunnustuksellinen luterilainen, joka on yhä hyvin ehdoton kasteen välttämättömyyden suhteen.

”Jumalan valtakunnan” ja vl-liikkeen identifioimisen estää myös se, että vl-opetuksen mukaan liikkeen näkyvässä, sosiaalisessa yhteydessä elävä ja vanhoillislestadiolaisen nimeä kantava voi olla ”hengellisen kuoleman” tilassa sen seurauksena, että hänellä on ”jäänyt omatunto hoitamatta”. Hän on siis langennut synteihin, mutta ei ole ”pannut syntiä pois” eli ripittäytynyt niistä. Tällöin henkilö on sosiaalisessa mielessä vanhoillislestadiolainen mutta ei hengellisesti ”Jumalan valtakunnassa”, mistä seuraa, että liike ja valtakunta eivät ole identtisiä. Lisäksi vl-opetus ei itse asiassa kiellä sitä mahdollisuutta, että liikkeen lisäksi olisi olemassa myös muita pelastavia seurakuntayhteyksiä, joista vl-liike on tällä hetkellä tietämätön. Ehtona on vain se, että näiden seurakuntien tulisi opettaa samalla tavoin kuin vl-liike ja olla valmiita liittymään sen kanssa ”samaan rakkauteen”, mikäli seurakunnat tulevat toisistaan tietoisiksi.

Yhteenvetona todettakoon, että vaikka liikkeen piirissä voi kuulla (runsaastikin) liikkeen ja ”Jumalan valtakunnan” samaistavaa opetusta, tarkkaan ottaen vl-ekklesiologia ei samaista valtakuntaa ja herätysliikettä. Se on kuitenkin eksklusiivista kiistäessään sen mahdollisuuden, että aikuinen ihminen voisi pelastua muualla kuin vl-liikkeessä tai seurakunnassa, joka opettaa täsmälleen samoin kuin vl-liike ja on valmis yhdistymään ”yhteiseen rakkauteen” sen kanssa heti, kun tulee vl-liikkeestä tietoiseksi. Seuraavaksi analysoimme tarkemmin dogmeja, joilla kyseinen opetus oikeutetaan.

Eksklusivismin tukipilarit

Vanhoillislestadiolainen eksklusivismi perustuu klassiseen kirkko-opilliseen aksioomiin, jonka mukaan pelastus tulee yksin päältä, Kristukselta, kirkon/seurakunnan kautta, joka on hänen ruumiinsa. Negatiivisesti ilmaisten tämä tarkoittaa, että seurakunnan, Kristuksen ruumiin, ulkopuolella ei ole pelastusta. Vanhoillislestadiolainen ainoa oikea seurakunta eli ”Jumalan valtakunta” rakentuu puolestaan kolmen keskeisen tekijän varaan:

  • ”Hengen virka”: Pyhän Hengen vanhurskauttava läsnäolo voi välittyä ainoastaan Pyhän Hengen vanhurskauttavasta läsnäolosta osallisen ihmisen julistaman evankeliumin kautta. Evankeliumi on käytännössä yhtä kuin synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Pelastava armo ei voi välittyä mitenkään muuten – ei esimerkiksi rukouksen, Raamatun lukemisen, sisäisen kokemuksen tai sakramenttien vastaanottamisen kautta.
  • ”Yhteinen rakkaus”: Pyhä Henki vetää ihmiset, joissa hän asuu, mikäli se vain on mahdollista, kiinteään keskinäiseen yhteyteen, yhdistäen heidät yhdeksi yhteisöksi.
  • ”Yksimielisyys ja yhteinen ymmärrys”: Pyhä Henki, ohjaa uskovat muun ykseyden ohella ”yksimielisyyteen” ja ”yhdenkaltaiseen puheenparteen”, sanoittamaan uskon ja moraalin samalla tavalla.

Myös kahdesta viimeisestä steitmentistä voidaan vetää negatiivinen johtopäätös: Mikäli henkilö ei ole mukana ”yhteisessä rakkaudessa” tai ”yksimielisyydessä” eli jos hän ei tahdo kulkea ainoan oikean seurakunnan sosiaalisessa yhteydessä tai ryhtyy sanoittamaan uskoa ja moraalia poikkeavalla tavalla, sitä voidaan pitää empiirisenä todisteena siitä, ettei hänellä ole Pyhän Hengen lahjoittamaa ”rakkautta” ja ”ymmärrystä” eikä siis myöskään Pyhää Henkeä.

Vaikka liikettä ja ”Jumalan valtakuntaa” ei periaatteessa samaisteta, edellä kuvatut kolme tekijää tarjoavat teologisen oikeutuksen sille, että muut kristityt katsotaan pelastuksen ulkopuolisiksi. He ovat usein tulleet pelastuksen osallisuuteen muulla tavoin kuin ”Jumalan valtakunnasta saarnatun synteinpäästön evankeliumin kautta”. Ja vaikka kääntymiskokemuksen voisikin mahduttaa vl-kaavaan, he ovat joka tapauksessa ”Jumalan valtakunnan yhteisen rakkauden” ja ”yksimielisyyden” ulkopuolella ollessaan opillisista asioista eri mieltä vl-liikkeen kanssa tai organisoidessaan hengellisen toimintansa muuten kuin vl-yhteisön kautta.

Tähän asti olen pyrkinyt kuvaamaan objektiivisesti ja suopeuden periaatteella vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian perustekijät. Seuraavaksi analysoin, kestääkö se kriittistä tarkastelua. Jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle ensimmäisen tukipilarin eli Hengen viran ja keskityn kahteen jälkimmäiseen: yksimielisyyteen ja yhteiseen rakkauteen.

Historian todistus

Vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian rationaalisen arvioimisen tekee vaikeaksi sen spiritualistinen luonne. Läpi historian kulkevan Hengen virka-jatkumon olemassaoloa on mahdoton todistaa sen enempää kuin osoittaa vääräksikään. Sen suhteen täytyy vain tehdä uskonratkaisu: ottaa tai jättää se. Rationaalista tarttumapintaa antaa kuitenkin se, että vl-liike korostaa vahvasti uskon muuttumattomuutta ja jatkuvuutta: ”kuljemme entisten pyhien jalanjäljissä” ja ”uskomme niin kuin Jumalan valtakunnassa on aina ennenkin uskottu”, toistuu usein seurapuheissa.  Lisäksi vl-opetuksessa nimetään ”entisiä pyhiä”, joiden jalanjäljissä liike katsoo kulkevansa. Keskeisimpiä ovat kirkkoisät, erityisesti Augustinus, sekä Luther, Laestadius ja Raattamaa. Kuinka vahvan tuen vl-liikkeen ”pyhät” antava vl-eksklusivismille? Ovatko he liikkeen kanssa ”yksimielisyydessä” ja ”yhteisessä ymmärryksessä”?

Kirkkoisiä ja vanhaa kirkkoa vl-liikkeeseen yhdistää ennen kaikkea eksklusivismi: muihin uskontoihin ja harhaoppisiin ryhmiin suhtaudutaan jyrkän tuomitsevasti. Myös ajatus kirkon jumalallisesta auktoriteetista on yhteinen. Pelastuvien yhteisö, kirkko, rakentui kuitenkin vanhassa kirkossa täysin eri pohjalle kuin vl-teologiassa. Pelastava armo välittyy sakramenttien, ennen kaikkea kasteen ja ehtoollisen, kautta. Ne taas on Kristus uskonut kolmiportaisen virkahierarkian hoitoon, johon kuuluvat kaitsija eli piispa (ἐπίσκοπος), pappi tai vanhin (πρεσβύτερος) ja palvelija eli diakoni (διάκονος). Kuten jo noin 98-117 jKr. marttyyrina kuollut piispa Ignatios Antiokialainen linjaa kirjeessään Smyrnalaisille:

 ”Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa. Mutta minkä hän hyväksi näkee, on Jumalallekin otollista, jotta kaikki, mitä teette, olisi turvallista ja pätevää (Smyrn. 8:2). – Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimintaa. Sellaista ehtoollista pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta” (Smyrn. 8:1).”

Maallikkojen yleisen pappeuden ja maallikkosynninpäästön varaan rakentuvalle ekklesiologialle ei löydy kirkkoisien kirjoituksista tukea. Ehkä lähimmäksi vl-ajattelua vanhan kirkon piirissä tulee donatolaisiksi kutsuttu ryhmä, joka opetti, että Pyhästä Hengestä osattomien pappien jakamat sakramentit eivät ole välitä pelastavaa armoa. Ikävä vain, että kirkko tuomitsi donatolaisuuden harhaopiksi ja erityisen tiukasti sitä asettui vastustamaan vl-piireissäkin ehkä parhaiten tunnettu ja eniten arvostettu kirkkoisä Augustinus. Lisäksi donatolaisuuskaan ei lopulta vastaa vl-teologiaa kovin hyvin, koska myös sen opetuksessa armo välittyi ennen kaikkea sakramenttien kautta ja ne olivat erityisen viran, piispojen ja pappien, eivät yleisen pappeuden, hoidossa. Kirkkoisien teksteihin voi perehtyä täällä. Jos syvälliseen perehtymiseen ei ole aikaa/motivaatioita, täältä löytyy katkelmia eri aihepiirien alle jaoteltuina.

Vl-eksklusivsmi ei saa kunnollista tukea myöskään Lutherilta. Yhteistä vl-mentaliteetin kanssa on tietysti ajatus yleisestä pappeudesta ja suullisesti julistetun evankeliumin armonvälineluonteesta. Lisäksi Lutherilta löytyy tekstejä, joiden perusteella hän näyttää hyväksyneen (toisin kuin ilmeisesti nykyinen tunnustuksellinen luterilaisuus) myös maallikosynninpäästön. Lutherin teologiasta on tehty tutkimushistorian aikana todella monenlaisia tulkintoja. Selvältä kuitenkin näyttää, että esimerkiksi kasteesta Luther oli hyvin eri linjoilla kuin nykyinen vanhoillislestadiolaisuus.

Karvas pala vl-eksklusivismille on niin ikään liikkeen perustaja Lars Levi Laestadius. Tutkimus on nimittäin hyvin yksimielinen siinä, että Laestadiuksen soteriologia rakentui täysin eri pohjalle kuin nykyisen vl-liikkeen. Laestadius oli pietisti, jolle tärkeintä olivat sisäiset kokemukset, ”kokemukset armonjärjestyksessä”. Seurakunta, synninpäästö ja armonvälineet ylipäätään eivät olleet hänen teologiansa keskiössä. Usko syntyi ennen kaikkea ”armon merkistä”, sisäisestä kokemuksesta, joka osoitti heränneelle, katumusvaivassa kamppailevalle ihmiselle, että hänen sydämensä oli ”sovitettu”. Laestadius ei ollut myöskään eksklusivisti vaan näyttää selvästi ajatelleen, että ihminen voi pelastua, kuului hän mihin kristilliseen ryhmään tahansa, kunhan hän on vain käynyt läpi armonjärjestyksen ja tullut elävään suhteeseen Kristuksen kanssa. Lähimpänä Laestadiuksen julistusta ovat nykyisin ehkä amerikkalaiset evankelikaalit, erityisesti kalvinistiset baptistit. Tämän voi jokainen tarkistaa itse lukemalla rovastin saarnoja, siihen ei tarvita korkeaa oppineisuutta. Nyky-vl:lle tyypillinen seurakuntakeskeinen julistus loistaa poissaolollaan. Koko systeemi on täysin toisenlainen. Laestadiuksen ekklesiologiaan voi tutustua tarkemmin lukemalla Hannu Juntusen väitöskirjan Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta.

Erityisen nolo ja kiusallinen tapaus vl-eksklusivismin kannalta on kuitenkin lestadiolaisuutta Laestadiuksen kuoleman (1861) jälkeen 1800-luvun loppuun johtanut Juhani Raattamaa. Hänen opetuksessaan alkavat kyllä jo löytyä myöhemmälle lestadiolaisuudelle tyypilliset palikat: maallikkosynninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, Hengen virka-jatkumo sekä seurakunnan jumalallinen auktoriteetti. Raattamaalta voi löytää hyvin ekumeenisiakin kannanottoja, mutta mielestäni on selvää, että hänen teologiassaan alkaa hahmottua myös lestadiolainen eksklusivismi.

Ironista vain, että suuri osa Raattamaan jyrkistä, ulossulkevista tuomioista, joilla voisi tukea eksklusiivista seurakuntaoppia, kohdistuvat itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuuden hajaantumiskehitys alkoi nimittäin USA:ssa jo 1800-luvun puolella, ja siinä Raattamaa asettui varauksitta Juho Takkisen ryhmittymän (Old Apostolic Lutheran Church) puolelle, josta myöhemmin kehittyi esikoislestadiolaisuus. Raattamaa kehitteli aktiivisesti oppia Ruotsin Lapin esikoisseurakunnasta ja Lapin vanhimmista tukeakseen Takkista ja tuomitakseen eriseuraksi hänen vastustajansa (Finnish Apostolic-Lutheran Congregation), joista myöhemmin kehittyi vanhoillislestadiolaisuus. Mielestäni voi hyvin perustein sanoa, että Juhani Raattamaa oli eläessään esikoislestadiolainen, yhdessä Juho Takkisen kanssa esikoislestadiolaisuuden perustaja, ja että hän selvin sanoin tuomitsi vanhoillislestadiolaisuuden eriseuraksi, pahimmillaan ”sarvikarjaksi” ja ”sikaluontoisiksi eläimiksi”, jotka ”tahtovat hajottaa viinamäen aidan”. Mielestäni Raattamaa teki näin toimiessaan pahasti väärin, mutta tämä on tosiasia. Raattamaa oli siis paitsi ”eri ymmärryksessä”, myös ”eri rakkaudessa” kuin vanhoillislestadiolaisuus. Tämän voi jokainen havaita lukemalla vaikkapa SRK:n kustantaman, Seppo Lohen kirjoittaman kirjan Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Parempi tietysti on perehtyä itse Raattamaan kirjeisiin.

Voi siis todeta, että historian todistus on vanhoillislestadiolaisen eksklusivismin kannalta katastrofaalinen. Vanhoillislestadiolaisuus ei täytä kriteerejä, jotka se asettaa oman uskonsa ja oppinsa oikeellisuuden tuntomerkiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei ”usko niin kuin on aina uskottu” eikä ”kulje entisten pyhien askelissa”. ”Entiset pyhät” eivät ole nykyisen vanhoillislestadiolaisuuden kanssa samalla jatkumolla, samassa ”ymmärryksessä”. Yksi ”entisistä pyhistä”, Juhani Raattamaa, on selvin sanoin jopa tuominnut vanhoillislestadiolaisuuden. Uskallan myös väittää, että lopputulos olisi vl-opin kannalta yhtä lohduton, jos perehtyisimme ”entisiksi pyhiksi” joskus myös nimettyjen Jan Husin, valdolaisten, Mikael Agricolan, Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin ynnä muiden ajatuksiin.

Mieleen nousee väistämättä kysymyksiä: Jos Juhani Raattamaan katsotaan olleen uskovainen, vaikka hän oli käytännössä esikoislestadiolainen, eikö ole mielivaltaista väittää, että nykypäivän esikoislestadiolaiset joutuvat varmasti helvettiin? Jos Laestadius uskoi, että pelastavan usko voi saada sisäisen kokemuksen kautta, miksi vl-liike väittää, että nykypäivän helluntailaiset eivät voi pelastua, koska he uskovat samoin? Jos Luther uskoi, että kaste välittää pelastavan armon, miksi nykyisin ei voisi enää pelastua, jos uskoo samoin?

Nykyisyyden todistus

Miten sitten nykyisyys? Täyttääkö nykyinen vanhoillislestadiolaisuus kriteerit, jotka se asettaa ainoalle oikealle seurakunnalle? Kuten edellisessä postauksessa totesin, myöntäessään vuonna 2012 julkaistussa 1970-luvun erehdyksiä koskevassa julkilausumassa, että ”erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan”, SRK:n johtokunta myönsi samalla, että seurakunta, jonka toiminta on lähes kaikilta osin erehdysten saastuttama, voi siitä huolimatta olla Jumalan seurakunta (mikäli vl-liike katsoo olleensa Jumalan seurakunta 1970-luvulla). Tästä seuraa, että johdonmukaisuuden nimissä tätä olisi sovellettava myös muihin seurakuntiin. Vaikka vl-liike katsoisi, että muissa seurakunnissa esiintyy erilaisia vääriä opetuksia, sillä ei ole oikeutta väittää kovin pikaisesti, että näistä vääristä opetuksista johtuen nuo muut seurakunnat eivät voi olla Jumalan seurakuntia. Sen on syytä nöyrästi muistaa, että mikä se on muita tuomitsemaan, kun sen tilanne on ollut samanlainen.

Ajatellaanpa lestadiolaisuuden muita suuntia, jotka ovat opillisesti erittäin lähellä vl-liikettä, esimerkiksi esikoislestadiolaisuutta. SRK:n johtokunta on opettanut 1970-luvulla olevansa erehtymätön ”Jumalan huoneen hallitus”, mutta todennut sen myöhemmin harhaopiksi. Silti vl-liikkeessä katsotaan, että ne, jotka aikoinaan uskoivat tuon harhaopin, olivat elävässä uskossa ja pelastuivat, jos kuolivat. Millä oikeudella vl-liike voi sitten väittää, että vaikkapa 16-vuotias esikoispoika, joka uskoo, koska hänelle on niin opetettu, että Lapin vanhimmat ovat erehtymättömiä, on eriseurainen ja joutuu kuollessaan ”tuliseen järveen”, vaikka hän turvautuu Jeesukseen ja haluaa, kuten vl-nuoretkin, vaeltaa ”kuuliaisena synnin pois panijana”?

Lisäksi jokainen asioita seuraava tietää myös, että vl-liikkeessä ei vallitse tälläkään hetkellä ”yksimielisyys” opillisissa asioissa. Toiset kannattavat vapaata ratkaisuvaltaa, toiset sidottua. Toiset uskovat predestinaatioon, toiset kiistävät sen jyrkästi. Toisten mielestä seurakunta on erehtymätön, toisten mielestä ei ole. Teologit ja valveutuneet maallikot painottavat luterilaista oppia uskonvanhurskaudesta ja painottavat, että ihmisellä on joka hetki synnit anteeksi, jos hän vain turvautuu Kristukseen. Ruohonjuuritasolla yleisempi ajatus on kuitenkin se, että synnit ovat anteeksi siinä määrin kuin ne on tunnustettu ja niistä on saatu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Eli kaksi täysin erilaista vanhurskauttamisoppia. Sakramenttien vaikuttavuudesta on monenlaisia tulkintoja. Uusimmaksi opilliseksi kiistakysymykseksi on noussut se, ovatko ”sideavaimet” ainoastaan seurakunnalla vai jokaisella uskovalla yksilöllä.

Liikkeen sisäisiin opillisiin eroihin suhtaudutaan kuitenkin vl:ssa nykyisin pääasiassa hyvin kärsivällisesti ja pastoraalisesti. Korostetaan, että riittää, kunhan uskon ydin on sama. Eikä siinä mitään, hieno juttu, että pienintäkin eroa ei tulkita nykyisin merkiksi ”väärästä hengestä” ja eriseurasta, kuten takavuosikymmeninä. Se herättää kuitenkin kysymyksen kaksoisstandardista: Eikö ainoan oikean seurakunnan tuntomerkki pitänyt olla se, että se on yksimielinen oikeassa opissa? Miksi liikkeen ulkopuolisten kohdalla opilliset erot ovat kadottavia, mutta liikkeen sisäpuolisille riittää ”uskon ydin” ja ”yksinkertainen lapsen usko”? Eikö myös ulkopuolisten kohdalla ”uskon ytimen” ja ”yksinkertaisen lapsen uskon” pitäisi riittää eli sen, että he haluavat seurata Jeesusta?

Samoin jokainen valveutunut tietää, ettei myöskään ”yhteinen rakkaus” ole vl-liikkeessä saumaton: riitoja ja valtataisteluja riittää. Eikä siinäkään mitään, niitä löytyy kaikkialta. Sekin herättää kuitenkin edellisen tapaisen kysymyksen kaksoisstandardista: Jos liikkeen sisälläkään ei todellisuudessa vallitse rikkumaton ”yhteinen rakkaus”, niin miksi yrittää perustella liikkeen ulkopuolisten pelastumattomuutta sillä, että he ovat ”Jumalan valtakunnan yhteisen rakkauden” ulkopuolella. Vai tarkoittaako ”rakkaus” lopulta pelkkää mukanaoloa näkyvässä yhteisössä?

Johtopäätöksiä

Huomaamme siis, että vanhoillislestadiolaisuus ei ikävä kyllä täytä  kriteerejä, jotka se asettaa ainoalle oikealle seurakunnalle, Jumalan valtakunnalle. Liikkeelle jää siis kaksi vaihtoehtoa:

1) Liike toteaa, ettei sen piirissä ole todellista Jumalan seurakuntaa ja ryhtyy etsimään pelastavaa uskoa muualta.

2) Liike luopuu eksklusivismista ja jättää auki sen mahdollisuuden, että pelastavasta armosta osallisia aikuisia voi olla myös sen ulkopuolella.

Uskoisin, että vaihtoehto kaksi on miellyttävämpi. Onko vl-teologiaa kuitenkaan ylipäätään mahdollista tulkita inklusiivisesti?

Hahmotelma inklusiivisemmasta vanhoillislestadiolaisuudesta

Mielestäni vanhoillislestadiolaisuutta on mahdollista tulkita myös inklusiivisesti.  Mitä inklusiivinen vl-teologia olisi konkretian tasolla? Kuten totesimme, historian ja nykyisyyden realiteetit vievät oikeutuksen opetukselta, jonka mukaan pelastuvia aikuisia on ainoastaan yhden näkyvän seurakunnan yhteydessä, jonka piirissä vallitsee yksimielisyys oikeasta opista. Tällöin täytyy ajatella, että ”Hengen virka”-jatkumo voi olla totta myös siellä, missä oppi on vähemmän oikeaa. Miksei siis myös sellaisen seurakunnan piirissä, jonka oppiin ei kuulu ”Hengen virka”?

Tästä seuraa, että vanhoillislestadiolaisten olisi suhtauduttava suurella toiveikkuudella siihen, että vähintäänkin muiden lestadiolaisryhmien keskuudessa on pelastuvia kristittyjä. Kaukaisempienkin opillisten sukulaisten suhteen kannattaa kuitenkin olla toiveikas. Jos kaikki lapset syntyvät uskovaisina ja jos ehtoollinen vahvistaa uskoa, kuten vl-liikkeessä myös opetetaan, ortodoksiperheiden lapsilla lienee hyvät mahdollisuudet selvitä uskovaisina aikuisikään. Ortodoksit jakavat nimittäin ehtoollista vauvoillekin. Jos tällainen lapsuuden uskossa säilynyt ortodoksi ryhtyy kirkkonsa papiksi, hän voi toimia rippi-isänä ja antaa synninpäästöjä, todennäköisesti myös toisille papeille. Tällä tavoin ortodoksisten kirkkojen piirissä voi olla vaikka kuinka paljon ”elävää uskoa”.

Myös katolisessa kirkossa ehtoolliselle pääsee yleensä jo ennen murrosikää. Siispä myös hartaan katolilaisen perheen lapset voivat hyvinkin ehtoollisen vahvistamina selviytyä pelastavassa uskossa aikuisikään saakka. Jos tällaisesta lapsesta tulee katolinen pappi, hän voi niin ikään toimia rippi-isänä ja julistaa synninpäästöjä, myös toisille papeille, jotka saatuaan Pyhä Hengen voivat jakaa sitä eteenpäin. Eikä pidä unohtaa myöskään Staupitz-argumenttia, jonka Emil Anton esitti viime keväisessä kirjeessään lestadiolaisille! Miljardijäsenisessä katolisessa kirkossakin voi siis aivan hyvin risteillä oikea Hengen virka-jatkumoiden verkosto!

Mutta eipä ole syytä olla toivoton myöskään helluntailaisten, baptistien, metodistien ynnä muiden niin sanottujen vapaiden suuntien suhteen. Heidän keskuudessaan julistetaan paljon Sanaa ja luetaan Raamattua. Vl-liikkeessä minulle on opetettu, että kirjoitettu Jumalan sana vahvistaa jo luettuna uskoa, ja että ”epäuskoisenkin” julistama Sana, jos se on objektiivisesti Raamatun mukaista, voi vahvistaa uskovaisen uskoa. Niinpä myös näiden liikkeiden piirissä elävät lapset voivat säilyä uskossa Raamatun ja julistetun sanan vahvistamina aikuisikään asti. Jos jostakusta tällaisesta lapsesta tulee seurakuntansa pastori, hänen julistamansa evankeliumi on jo sitten Pyhän Hengen voimalla julistettua ”elävää evankeliumia”, joka voi synnyttää pelastavaa uskoa!

Kaikki tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että vl-liikkeen pitäisi hypätä suoraan eksklusivismista relativismiin. Liike voisi edelleen katsoa, että sen piirissä evankeliumia julistetaan ja uskoa ja moraalia opetetaan kaikkein kirkkaimmin, ja että sen vuoksi sen piirissä on parhaimmat mahdollisuudet pelastua. Vanhoillislestadiolaisuus voisi edelleen katsoa, että muissa kristillisissä yhteisöissä esiintyy vääriä oppeja, jotka heikentävät mahdollisuutta pelastua niiden piirissä. Samalla vl-liikkeen on kuitenkin syytä huomata, että jos se väittää näin, se asettaa itselleen velvoitteen: evankeliumin todella tulee olla sen keskuudessa poikkeuksellisen kirkasta, rakkauden lämmintä ja Hengen hedelmien näkyviä!

Tässä mallissa voimavarat, jotka tällä hetkellä menevät seurakuntaopin pakonomaiseen teroittamiseen, vapautuisivat Jumalasta ja Kristuksesta iloitsemiseen. Liike voisi suhtautua positiivisesti niihin totuuden elementteihin, joita muualla on, iloita niistä ja ottaa niistä oppia. Samalla myös se hyvä, mitä vl-liike sisältää ja jota on paljon, pääsisi elävöittämään muita kristillisiä yhteisöjä.

Silloin Johannes rupesi puhumaan ja sanoi: ”Mestari, me näimme erään miehen sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia, ja me kielsimme häntä, koska hän ei seuraa meidän mukanamme”. Mutta Jeesus sanoi hänelle: ’Älkää kieltäkö; sillä joka ei ole teitä vastaan, se on teidän puolellanne.’” (Luuk. 9:49-50)

 

Rovasti Lars Levi Laestadiuksen tarkastussaarna Sorselessa 1844:

Mutta minä sanon, niin kuin jokainen teistä sanoo: Minä olen Paavalin, minä olen Apollon, minä olen Keefaksen ja minä olen Kristuksen. Lieneekö Kristus jaettu?  Lieneekö Paavali ristiinnaulittu teidän tähtenne, vai onko teidät kastettu Paavalin nimeen? 1. Kor. 1: 12, 13.

”Apostoli Paavali oli saanut kuulla huhujen ja matkustavien veljien kertomuksista, että Korintin kristityt olivat hajonneet lukuisiin puolueisiin, koska yksi piti itseään viisaampana kuin toinen, koska muutamat olivat kuulleet Paavalin saarnaavan ja pitivät niin ollen eniten hänestä. Toiset olivat kuulleet Apollon saarnaavan ja toiset taas olivat kuulleet Pietarin saarnaavan, ja lopulta oli myös muutamia, jotka olivat kuulleet itsensä Vapahtajan saarnaavan. Nyt tapahtui Korintin kristityille aivan niin kuin usein on tapana käydä vielä meidänkin aikoinamme, että yksi pitää enemmän siitä saarnaajasta, ja toinen siitä saarnaajasta, koska toinen saarnaaja ei ole aivan samanlainen kuin toinen ilmaisuiltaan ja puhetavoiltaan. Kuten myös silloin yksi opettaja ei ollut aivan samanlainen kuin toinen sananparsiltaan ja sanakäänteiltään, vaikka he kaikki tekivät työtä samalla perustuksella, ja saarnasivat samasta asiasta, nimittäin ristiinnaulitusta Kristuksesta.  Siitä Korinttolaiset ottivat aihetta repiä itsensä puolueiksi ja sanoa: “Minä olen Paavalin, minä olen Apollon, minä olen Keefaksen, minä olen Kristuksen.” Niin kuin vieläkin tapahtuu, kun kristityt pois reväistyinä hengen yhteydestä alkavat punnitsemaan sanoja ja hieromaan kirjainta. Silloin ilmestyy puolueita ja hajaannuksia seurakunnassa. Niin on tapahtunut aina Paavalin ajasta asti, ja tapahtuu vielä tänäkin päivänä. Mutta Paavali osoittaa nyt Korintin kristityille, että sellainen hajaannus opissa ei voi sopia yhteen totisen kristillisyyden kanssa, ja sen vuoksi hän matkii heidän sanojaan ja sanoo lopulta: “Lieneekö Paavali ristiinnaulittu teidän tähtenne, vai onko teidät kastettu Paavalin nimeen?” Ja hänen kuvailtuaan, kuinka hän ilman maailmallisen viisauden sekoittamista asiaan oli saarnannut ainoastaan Kristusta ja häntä ristiinnaulittuna, suurimmassa nöyryydessä ja yksinkertaisuudessa, niin hän sanoo edelleen kolmannen luvun kolmannessa jakeessa: “Sen tähden te olette vielä lihallisia, sillä koska teidän keskuudessanne on kiivaus ja riita, ja eripuraisuus, ettekös te ole lihalliset ja vaella ihmisten tavalla? Se oli suurin onnettomuus, minkä viekas sielunvihollinen saattoi aiheuttaa kristilliselle seurakunnalle, että se lihallinen eripuraisuuden henki, joka jo Paavalin aikana ilmestyi Korinttolaisten keskuudessa, tuli jo pian apostolien ajan jälkeen yhä yleisemmäksi ja yleisemmäksi niitten keskuudessa, jotka kuitenkin kaikki uskoivat etsivänsä vakavasti armoa Kristuksessa.

Vielä suuren vainon aikana, kun kristittyjen veri virtasi pakanain piilukirveen alla, oli olemassa aika monta erityistä lahkoa ja puoluetta, joista yksi uskoi olevansa parempi kuin toinen, vaikka he kaikki taistelivat saman asian puolesta. Ja vielä enemmän puolueita syntyi vainojen jälkeen. Silloin erityiset puolueet alkoivat tuomita, nimittämään kerettiläiseksi ja vainoamaan toisiaan. Yksi sanoi: “Minä olen oikeassa.” Toinen sanoi: “Minä olen oikeassa.” Ja niin edelleen, kolmas ja neljäs: “Minä olen oikeassa.”  Kuka oli oikeassa?  Minä luulen, että se oli oikeassa, joka ei koskaan sekoittanut itseään tuonkaltaisiin sanariitoihin, vaan piti yksinkertaisesti kiinni Kristuksesta kirjoitetun sanan mukaisesti. Usein riideltiin hirmuisesti vihalla ja kiukulla yhdestä ainoasta kirjaimesta, joka oli kirjoitettuna uskonkappaleeseen. Kuka oli oikeassa? Ehkä se, joka vähiten punnitsi sanoja, ja joka kaikkein vähiten oli hieromassa kirjainta. Ja vielä tänäkin päivänä on olemassa äärettömän monia puolueita itsessään luterilaisessa seurakunnassa, jotka kaikki luulevat olevansa oikeassa:  herrnhutilaiset, kveekarit, metodistit, pietistit. Kuka on oikeassa? Kun yksi tuomitsee toistaan, kuka on oikeassa?  Ehkä se, joka vähiten huutaa ja kerskaa uskonopistaan. Sillä oikea kristillisyys ei koostu tyhjistä sanoista. Se koostuu hengestä ja totuudesta. Se koostuu sisäisestä ihmisestä, joka on Jumalan mielen jälkeen hengen yhteydessä. Tässä oikeassa kristillisyydessä ei ole kysymys yhdestä kirjaimesta enemmin tai vähemmin ulkonaisessa tunnustuksessa, vaan tässä on kysymys sydämen sisäisestä elämästä yleisessä sovintoarmossa ja yleisen sovintoarmon kautta Kristuksessa. Jos olet juutalainen, jos olet kreikkalainen, jos olet luterilainen, jos olet katolilainen tai reformoitu, taikka pietisti, taikka herrnhutilainen tai kveekari, tai uuslukija, tai vanhalukija, eli mikä lienetkin, uskotko sinä, että se kuollut kirjaimen usko, jota sinun isäsi ovat tavanneet ennen, ja sinä tavaat perästä, vapahtaa sinun sielusi kadotuksesta siksi, että sinä luulet itselläsi olevan oikean kirjaimellisen tunnustuksen, ilman että sinulla on oikea henki ja elämä sydämen sisäisessä kätketyssä ihmisessä, joka ilmoittaa itsensä pakottavassa armossa uskon yhteyden kautta rakkaudessa?  Vai oletko sitä mieltä, että Jumalan Henki antaa kahlita ja sitoa itsensä kuolleen kirjaimen puomien ja lukkojen taakse? Kiitos ei, ystäväni!  Kristillisyys ei anna itseään sidottavan kiinni siihen eli siihen uskontunnustukseen, joka kuitenkin on ihmistekoa, olkoonpa se kuinka puhdasoppinen tahansa. Vaan totinen kristillisyys on itse vapaa, ja tekee vapaaksi, niin kuin Henki, joka herättää totisen kristillisyyden, on vapaa. Se vapauttaa kirjaimen pakosta. Sillä teidät on vapauteen kutsuttu, ei lihalliseen vapauteen, jota maailman lapset ylistävät, ja jota he tavoittelevat, vaan Hengen vapauteen, joka on itse elämä kristillisyydessä. Sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.

Siksi ei ollut outoa, että apostolin piti nuhdella Korintin kristityitä, että he kavahtaisivat sellaisia turhia sanariitoja, jotka eivät saattaneet aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin turmeli ja tukahdutti itse hengen ja elämän kristillisyydestä. Siksi hän sanoo: “Ettekö te vielä ole lihalliset, koska yksi sanoo: “Minä olen Paavalin, minä olen Apollon, minä olen Keefaksen ja minä olen Kristuksen?” Lieneekö Kristus jaettu, eli lieneekö Paavali ristiinnaulittu teidän tähtenne?” Ja vielä tänäkin päivänä voi olla tarpeellista toistaa ja selittää samat sanat, kun kristillisyys ei ole ainoastaan sekoitettu ja poljettu monien puolueitten ja lahkojen kautta, jotka ovat niin kuin sidottu nauta kirjaimen pakon alla, ja sanovat: “Minä olen kalvinilainen, minä olen luterilainen, minä olen pietisti, minä olen kveekari, minä olen herrnhutilainen, minä olen uuslukija, minä olen vanhalukija. Luuletkos Jumalan Hengen antavan sitoa itsensä kirjaimeen tai ulkonaiseen tunnustukseen? Luuletkos, että oikea kristitty antaa sitoa itsensä kiinni kuolleeseen kirjaimeen, niin kuin koira sidotaan kiinni muurintolppaan? Luuletko, että Jumala ei voi herättää turkkilaista ja pakanaa, yhtä hyvin kuin hän herättää luterilaisen tai kveekarin hirveästä synnin unesta vakavasti etsimään armoa.  Minä sanon teille, että Jumala on voimallinen herättämään Aabrahamille lapsia näistä kivistä. Niin Johannes sanoi juutalaisille, jotka myös luulivat olevansa oikeassa opissa lain ja kirjaimen pakossa. Ja jos Paavali nousisi ylös tänä päivänä kristillisyyden kirkkaasta aamusta, eli jos Johannes Kastaja heräisi kristillisyyden ensimmäisestä liekistä, eli jos yksi Luther nostaisi päänsä pian sammuneesta kristillisyyden iltahämärästä, arvaattekos, mitä näillä miehillä olisi sanottavaa, kun he saisivat nähdä koko kristikunnan rikki hajonneena niin moniin eri lahkoihin ja puolueisiin, joista kaikki ja joka ainoa uskovat olevansa oikeassa opissa? He varmaankin valittaisivat enemmän kuin yhden kerran, ja vuodattaisivat katkeria kyyneleitä sen hirmuisen sokeuden tähden, ja sen järkyttävän pimeyden tähden, jolla sielunvihollinen on ympäröinyt ja pettänyt koko sokean maailmanjoukon, joka vaeltaa niin kuin sikalauma, jota sudet ajavat takaa alas pohjattomuuteen, eli vangittuna ja kiedottuna saatanan verkkoihin, kuolleen kirjaimen raskaan rautaikeen alle.

En tahdo sanoa kaikkea, mitä ajattelen siitä hirmuisesta orjuudesta, jonka alla viekas vihollinen pitää ihmisraukkojen omiatuntoja painettuna kirjaimen pakon alle.  Siitä tulee iankaikkinen orjuus. Juuri tässä saatanan orjuudessa moni, jolla on hellä omatunto, näivettyy, koska hän ensimmäisen heräyksen jälkeen alkaa punnita sanoja ja hieroa kirjainta. Silloin syntyy puolueita. Silloin tulee lahkoja ja hajaannuksia opissa. Silloin tulee ydin kristillisyydestä hävitetyksi. Elämä ja henki sammuu. Elävä usko tulee kuolleeksi kirjaimen uskoksi. Rakkaus Jumalaan tulee teeskentelijän kaavuksi. Hengellinen ylpeys, sietämätön saatanan haju ja löyhkä, joka saastuttaa kalliisti lunastetun sielun ulkokullaisuuden myrkyllä. Kun hypätään armonjärjestyksen yli ja pudotaan päistikkaa lihallisesta suruttomuudesta hengelliseen suruttomuuteen. Katso, silloin Perkele nauraa niin hyvin, koska hän on voittanut pelin. Silloin on saastainen henki tullut sisälle teeskentelijän sydämen eteiseen seitsemän muun hengen kanssa, jotka ovat seitsemän kertaa pahemmat, kuin hän itse. Silloin hän ja hänen mustat kumppaninsa saavat hallita vapaasti ja raivota niin kuin raatelevainen susi lammashuoneessa, repiä ja raadella rikki kurjat suojattomat lampaat teeskentelijän kalvon kanssa, joka kasvaa kuten lohikäärmeen suomukset viekkaitten silmäluomien päälle. Hän näyttää verenhimoiset hampaansa jokaiselle, joka ei vapaaehtoisesti tahdo ryömiä verenpunaiseen kitaan. Rakkaat lapset!  Varokaa näitä susia lammasten vaatteissa, jotka tahtovat niellä teidän sielunne elävältä. He tulevat hiipien kauniilla sanomilla, ja tahtovat houkutella teitä pois yksinkertaisuudesta Kristuksessa, tuoden verukkeenaan sisäisen hengellisen valon, jota ei löydy sanassa. Mutta kun tulee kysymykseen, että he osoittaisivat uskonsa ja rakkautensa Jumalaan ja lähimmäiseen muutamilla pienillä maallisten etujen uhrauksilla, silloin he hiipivät pois ja vetävät häntänsä koipien väliin niin kuin häpeälliset koirat. Varokaa, he näyttävät paisuneilta sammakoilta.  He ovat hengellisen ylpeyden paisuttamia. He ryömivät armonjärjestyksen yli, ja tahtovat myös pettää muita tekemään samoin. Mutta hedelmästä te tunnette heidät, sillä suurin teeskentelijä tulee lopulta suurimmaksi kelmiksi. Tämän varoituksen katson olevan mitä tarpeellisimman tässä seurakunnassa, missä yksi joukko on vajonneena lihallisen suruttomuuden hirvittävään pimeyteen. Toinen joukko on painettuna kirjaimen pakon alle, saanut vaikeasti avattavan solmun omalletunnolleen, mitä ei yksikään ihminen voi avata, jos ei Jumala, joka on niin armollinen hyvää tarkoittavia, mutta eksyväisiä sieluja kohtaan, avaa tätä vaikeaa solmua, ja päästä näitä herkkiä omiatuntoja kirjaimen pakon alta, ja anna heidän maistaa hengellisen vapauden elämää ja ydintä.  Sillä onhan täällä myös monta, jotka tarkoittavat täyttä totta vakavasti tutkiessaan sanaa, etsiessään armoa, rukoillessaan kätketyssä hiljaisuudessa salaisilla huokauksilla ja rukouksilla yövuoteellaan. Mutta keskellä susilaumaa, joka huutaa ja ulvoo ympärillä, vakavasti etsivän sielun ei ole helppo löytää oikeaa keskitietä, ahdasta porttia, joka johtaa päämäärään. Sillä he huutavat kaikki täyttä kurkkua toinen toistaan pahemmin. Tuolla yksi suurkapakoitsija. Tuolla yksi suurjuomari. Tuolla yksi suurteeskentelijä. Tuolla yksi tappelija. Tuolla yksi saituri. Tuolla yksi huorapukki. Tuolla yksi tanssimestari. Tuolla yksi verenimijä eli verikoira.

Kun kaikki nämä kirjavat eläimet, jotka nousevat ylös merestä ja pohjattomuudesta juoksevat toinen toistensa ohi, yksi imelyydellään, toinen kraakkumisellaan, kolmas ulvonnallaan ja haukkumisellaan, neljäs noidan säveleillään ja synnillisillä kuiskauksillaan, houkutellen yksinäistä, armoa etsivää, taivaan ahtaalle portille kilvoittelevaa sielua, silloin se kuulostaa ikään kuin ulvonnalta ja meteliltä pohjattomuudesta, ja on oleva suuri Jumalan ihme, jos yksinäinen, vakavasti armoa etsivä sielu ei eksy jäljiltä ja kadota sitä kaitaa tietä, joka lopulta johtaa taivaan ahtaalle portille. Rakas sielu!  Sinä, joka vakavissasi etsit armoa ja olet pyrkimässä kohti taivaan ahdasta porttia. Älä eksy tieltä! Älä anna synnin kauniitten kuiskausten vietellä sinua siltä kaidalta polulta. Älä kuuntele korvaankuiskuttelijan sanoja, joka vääntää ja väärentää Jumalan selvintä sanaa omaksi kadotuksekseen, vaan pitäydy lujasti sanaan. Pidä ankkurista kiinni, äläkä irrota otettasi autuuden kalliosta Kristuksesta. Älä päästä näköpiiristäsi sitä tähteä, joka johdattaa Betlehemiin, luvattuun maahan. Sillä jos kadotat sen näköpiiristäsi, silloin olet iankaikkisesti kadotettu. Se tähti on nimeltään Jumalan ilmoitettu sana.  Ja jos tahdot löytää Kristuksen, niin seuraa sitä tähteä, muutoin et löydä häntä. Silloin sinä olet oma pappisi ja oma kuninkaasi. Mutta minä en sano enempää. Se jolla on pikku hitunen kokemusta armonteistä, hän ymmärtää minua hyvin. Se, jolla ei ole, hän ei ymmärrä mitään.  Sillä hän on sokea ja saatanan sokaisema. Jumala suokoon, että ne harvat yksinäiset, vakavissaan armoa etsiväiset sielut, jotka ovat tässä seurakunnassa ja vaeltavat niin kuin lampaat, joilla ei paimenta ole, jotka yksinäisyydessään ja hengellisessä köyhyydessään etsivät uutterasti, vakavasti ja rehellisesti autuaaksi tekevää armoa uskon ja rakkauden kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumala antakoon heille armonsa ja rauhansa ja iankaikkisen autuuden Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.”

 

Yllä olevan saarnan Laestadius on pitänyt noin viikko sen jälkeen, kun hän kohtasi Milla Clemensdotterin. Siltä varalta, että joku sanoo, ettei Laestadius vielä tuolloin ymmärtänyt asioita oikein ja että hänen kantansa muuttui myöhemmin, tämä katkelma Hulluinhuonelaisesta, Laestadiuksen pääteoksesta:

”– En epäile, etteikö baptistien joukossa olisi enemmän totisia kristittyjä kuin valtiokirkossa, sillä valtiokirkon kristillisyys asuu enimmäkseen peruukissa, jota vastoin baptisteilla on todellista armon järjestyksen kokemusta, ja he tarkoittavat kristillisyydellään täyttä totta.” (Hulluinhuonelainen: 1570. artikla)

 

Tässä vielä joidenkin kristittyjen uskoontulotodistuksia. Kuka voi näitä katsellessaan sanoa, että ne ovat Saatanan eivätkä Pyhän Hengen työtä?

 

 

Onko 1970-luvun asiat käsitelty?

Joona Korteniemi

Vuonna 2011 Päivämies julkaisi SRK:n johtokunnan kannanoton (nro: 41/2011), jossa johtokunta ”pahoitteli” 1970-luvulla ns. hoitokokouksien yhteydessä esiintyneitä harhaoppeja ja väärinkäytöksiä. Julkilausuma julkaistiin Päivämiehessä uudelleen numerossa 21/2012.

Julkilausumassa johtokunta toivoi 1970-luvun tapahtumista keskustelua. Johtokunta oli myös ”sitä mieltä, että menneisyydestä on syytä ottaa oppia. Tosiasioita on kyettävä kohtaamaan avoimesti ja rehellisesti silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia”. Nämä toiveet eivät ole valitettavasti toteutuneet, osittain sen vuoksi, että liikkeen vastuunkantajat eivät tosielämässä ole rohkaisseet keskusteluun ja tosiasioiden kohtaamiseen yhtä voimakkaasti kuin julkilausumassa. Mitä tosiasioita vanhoillislestadiolaisen liikkeen olisi syytä kohdata ”avoimesti ja rehellisesti”?

Sidottujen kohtalo

1970-luvun hoitokokouksissa vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä erosi tai erotettiin eli ”sidottiin” noin 1000 ihmistä. Useimpien erottamisen syynä ei ollut konkreettinen synti vaan syyte ”väärästä hengestä” (hempeä henki, kuiva henki, kososlainen henki, isäntähenki, ekumenian henki jne.). Erotetut ”sidottiin”, koska he eivät suostuneet ”tekemään parannusta väärästä hengestä” tai he eivät osanneet ”tehdä parannusta” oikeilla sanoilla, vaikka yrittivät.

Jos jokin konkreettinen ”synti” kerrottiin erottamisen syyksi, se oli useimmiten jotain sentapaista kuin kirkkokuoroon kuuluminen, rahan antaminen lähetyskolehtiin, Suomen Maaseudun Puolueen tai Kristillisen Liiton toimintaan osallistuminen, lasten vieminen seurakunnan päiväkerhoon, ostosreissu e-liikkeen kauppaan, käynti ”uskottoman” papin pitämässä jumalanpalveluksessa, yksittäinen käynti uudenheräyksen seuroissa 40 vuotta sitten tai vaikkapa se, että uskovaisen mummon Malmössä asuvalla pojalla kuului olevan televisio (minkä siis katsottiin olevan mummon syytä). Tällaisista asioista vaadittiin parannusta ”sielun autuuden haastolla”, vedoten ”Jumalan valtakunnan” erehtymättömään auktoriteettiin. Mikäli sitä ei suostunut tekemään tai ei osannut tehdä oikeilla sanoilla, joutui ”Jumalan valtakunnan” ulkopuolelle ja menetti usein myös kaikki sosiaaliset suhteensa.

Julkilausumassaan SRK:n johtokunta totesi henkiopin, eli parannuksen vaatimisen erilaisista hengistä, harhaopiksi. Myöskään edellä mainittuja ”syntejä” ei juurikaan pidetä syntinä nykyisessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Tästä seuraa, että jopa nykyvanhoillislestadiolaisen opetuksen valossa suuri(n) osa 1970-luvuilla erotetuista erotettiin väärin perustein. Vanhoillislestadiolainen yhteisö oli väärässä, eivät he. Tästä puolestaan seuraa, että oikeuden ja totuuden valossa näille väärin perustein sidotuille tulisi esittää anteeksipyyntö.

Heiltä tulisi pyytää anteeksi sitä, että vanhoillislestadiolainen yhteisö käytti Jumalan ja hänen valtakuntansa nimeä väärin julistaen heille väärän tuomion ja aiheuttaen näin heidän elämälleen mahdollisesti korvaamatonta vahinkoa. Heille tulisi kertoa, ettei heidän tarvitse pelätä joutuvansa helvettiin ainakaan sen vuoksi, etteivät he suostuneet tekemään parannusta väärästä hengestä tai edellä kuvatun kaltaisista ”synneistä”. Heille tulisi myös tarjota mahdollisuus liittyä takaisin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, mikäli he sitä haluavat.

Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että anteeksipyyntöä ja takaisinliittymismahdollisuutta ei tarvita, kehottaisin pohtimaan seuraavaa esimerkkiä: Valtiossa X on ollut vallalla julma diktatuuri. Vuonna Y diktatuuri vaihtuu kuitenkin demokratiaan. Siitä huolimatta diktatuurin aikana vangittuja toisinajattelijoita ei vapauteta vaan he jäävät vankiloihin virumaan. Toimiiko valtio X tässä oikein? Voiko se todeta tyytyväisenä, että diktatuurin aika on käsitelty ja kaikki hyvin. Ei tietenkään. Ikävä kyllä vanhoillislestadiolainen yhteisö toimii täsmälleen samalla tavoin, jos se kuvittelee, että 1970-luku on käsitelty vaikka väärin perustein sidotut ovat edelleen sidottuja.

Niitä liikkeen vastuunkantajia, jotka ajattelevat, että anteeksipyyntö olisi periaatteessa oikein mutta sitä ei voi tehdä, koska se vaarantaisi liikkeen yhtenäisyyden, kehottaisin lukemaan ajatuksen kanssa Luuk. 15:4-6 sekä Matt. 18:12-14. Siinä Hyvä Paimen jättää 99 lammasta ja on valmis näkemään paljon vaivaa löytääkseen yhden kadonneen, koska ”taivaallinen Isänne ei tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan” (Matt. 18:14). Hyvä Paimen on siis valmis vaarantamaan kollektiivin edun yksilön vuoksi. Se on oikein, koska myös Jumala rakastaa meitä yksilöinä, persoonina. Myös Kristuksen kirkko on olemassa yksilön pelastusta varten. Miten on, onko vl-liikkeen kaitsijoilla tällainen Hyvän Paimenen sydän vai ovatko he machiavelliläisiä reaalipoliitikkoja, jotka ovat valmiita uhraamaan yksilön yhteisön edun vuoksi?

Ekklesiologiset johtopäätökset

1970-luvun tapahtumista olisi SRK:n johtokunnan peräänkuuluttaman ”avoimuuden ja rehellisyyden nimissä” syytä vetää myös ekklesiologisia eli seurakuntaopillisia johtopäätöksiä. Julkilausumassaan SRK:n johtokunta totesi, että 1970-luvulla ”erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan”. Johtopäätös tästä on, että vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa ei tulisi enää puhua seurakunnan erehtymättömyydestä, ei ainakaan, jos käsitteellä tarkoitetaan näkyvän vanhoillislestadiolaisen yhteisön julkista ääntä tai yleistä toimintatapaa. (Jos joku on sitä mieltä, ettei vl-liike erehtynyt 1970-luvulla, hänkin joutuu myöntämään, että vl-liikkeen julkinen ääni erehtyi vähintäänkin myöntäessään SRK:n johtokunnan suulla, että 1970-luvulla erehdyttiin. Joten myös hän joutuu myöntämään, että seurakunnan erehtymättömyydestä ei voi enää puhua, jos käsitteellä tarkoitetaan vl-liikkeen virallista kantaa.)

Myöntäessään, että ”erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan”, SRK:n johtokunta myönsi samalla, että seurakunta, jonka toiminta on lähes kaikilta osin erehdysten saastuttama, voi siitä huolimatta olla Jumalan seurakunta (mikäli vl-liike katsoo olleensa Jumalan seurakunta 1970-luvulla). Tästä seuraa, että johdonmukaisuuden nimissä tätä olisi sovellettava myös muihin seurakuntiin. Eli vaikka vanhoillislestadiolainen liike katsoo, että muissa seurakunnissa esiintyy erilaisia vääriä opetuksia, sillä ei ole oikeutta väittää kovin pikaisesti, että näistä vääristä opetuksista johtuen nuo muut seurakunnat eivät voi olla Jumalan seurakuntia. Sen on syytä nöyrästi muistaa, että mikä se on muita tuomitsemaan, kun sen tilanne on ollut samanlainen.

1970-luvun alussa vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtui kolme hajaannusta: SRK:n yhteydestä erkaantuivat tai pikemminkin erotettiin Suomen sillanpääläisyys (Suomen Vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys), Ruotsin morjärveläisyys sekä USA:n töröläläisyys (First Apostolic Lutheran Church). Nämä kolme porukkaa solmivat hengellisen yhteyden keskenään ja ryhtyivät tekemään yhteistyötä. Kaikkien kolmen hajaannuksen taustalla olivat 1970-luvun SRK:lle tyypilliset jyrkät kannanotot ja toimintatavat, joita nykyisessä vanhoillislestadiolaisuudessakin pidetään yleisesti väärinä. Ruotsin morjärveläiset pyysivät SRK:ta perustelemaan Jumalan sanalla Ruukin suviseurojen 1971 yhteydessä pidetyn SRK:n vuosikokouksen  päätöstä, jonka mukaan television hankkineet tulee erottaa rauhanyhdistyksistä ja sitoa. Tätä kriittisyyttä SRK piti jo sinänsä riittävänä merkkinä eriseurasta. USA:n hajaannuksen taustoihin voi perehtyä kuuntelemalla näitä äänitteitä. Suomen ”sillanpääläisyys” puolestaan koostui lähinnä hoitokokouksissa (väärin perustein) erotetuista vanhoillislestadiolaisista.

On selvää, että nykypäivän vanhoillislestadiolaisuus on lähempänä 1970-luvun sillanpääläisten, morjärveläisten ja töröläläisten kuin silloisen SRK:n äärimmäisen jyrkkiä näkemyksiä. Tästä puolestaan seuraa, että vl-teologiaa johdonmukaisesti soveltaen kyseiset ryhmät edustavat sitä oikeaa elävää kristillisyyttä, ja SRK on puolestaan lakihenkinen eriseura. Tästä taas seuraa kaksi vaihtoehtoa, jos halutaan ”kohdata tosiasiat avoimesti ja rehellisesti silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia”: 1) Joko vanhoillislestadiolaisuus myöntää olevansa oman opetuksensa valossa eriseura ja lähtee hattu kourassa edellä mainittujen ryhmien luokse parannuksen tekoon 2) tai se hylkää eksklusivismin ja myöntää, että useammankin kuin yhden empiirisesti rajatun joukon keskuudessa on mahdollista pelastua.

 2010-luvun ”1970-luku”

Olen kuullut 1970-luvun hoitokokouksista jo varhaisteini-ikäisenä. Minun ikäpolvelleni merkittävämpi kokemus lienee kuitenkin vanhoillislestadiolaisuuden 2010-luvun lasten hyväksikäyttöskandaali. Se kokemus, että sydämesi, järkesi ja omatuntosi huutavat, että se, mitä lehdet kirjoittavat, on pääosin oikein ja tarpeellista, mutta seuroissa saarnataan, että se on hyökkäys Jumalan valtakuntaa vastaan. Väittäisin, että tuon ajanjakson avoin käsitteleminen olisi yhtä tärkeää kuin 1970-luvun tapahtumien. Esimerkiksi seuraavia kysymyksiä voisi olla hyvä pohtia:

  • Mistä johtuu, että vanhoillislestadiolaista opetusta on voitu väärinkäyttää lastensuojelurikosten peittelemiseen?
  • Miksi SRK:n johto ei suostunut yhteistyöhön Johanna Hurtigin ja muiden kanssa jo ennen kohun puhkeamista, vaikka on selvää, että se olisi ollut kristillisen moraalin mukaista ja lisäksi säästänyt liikkeen niin paljolta?
  • Kohun puhjettua, miten on mahdollista, että SRK:n johtokunta antoi silloisen puheenjohtajan jatkaa vuodesta toiseen tehtävässään, vaikka jokaiselle tilannetta seuranneelle järkevälle ihmiselle oli selvää, että se on ratkaisu, joka vie liikkeeltä ja SRK:lta instituutiona uskottavuuden rippeetkin?
  • Lumijoen suviseuroissa 2011 puhuneet puhujat, joista monet leimasivat saarnoissaan hyväksikäyttöskandaalin ”hyökkäykseksi Jumalan valtakuntaa vastaan”, voisivat pohtia, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Miksi toimitte siten? Miten omatuntonne salli sen?
  • Onko nyt tehty varmasti kaikki tarvittava, ettei vanhoillislestadiolaista opetusta enää jatkossa pystytä väärinkäyttämään lastensuojelurikosten peittelemiseen?

Lopuksi

Olisi tietysti hienoa, ettei tällaisista ikävistä asioista tarvitsisi puhua vaan voisimme vain keskittyä positiiviseen, kristillisen totuuden kauneuteen. Kristillisen totuuden eräs kaunein puoli on kuitenkin se, että se ohjaa rehellisyyteen, ohjaa ”kohtaamaan tosiasiat silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia”. ”Katso, totuutta sinä haluat salatuimpaan saakka” (Ps. 51:6). Siksi oikea ratkaisu ei voi koskaan olla se, että ikävät asiat vain haudataan menneisyyteen ja jatketaan eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Varsinkin, jos se johtaa siihen, että joku ihmisyksilö kärsii vääryyttä ja joutuu kantamaan sen yksin ja hylättynä.

Miten vietän pääsiäistä?

Joona Korteniemi

Meneillään ovat pääsiäisen pyhät – kiirastorstai, pitkäperjantai ja pääsiäispäivät. Mitä pääsiäinen merkitsee Sinulle? Loma-aikaa ehkä? Voit nukkua pois univelkoja sekä viettää aikaa perheen tai ystävien kanssa. Hieno juttu, se on tärkeää! Olisiko pääsiäisajalla kuitenkin myös jokin suurempi ja syvempi merkitys kuin pelkkä rentoutuminen?

Pääsiäisen sanoma

Pääsiäinen on kristillinen juhlapyhä, vieläpä tärkein niistä. Kristinusko puolestaan haluaa tehdä ihmisistä Jumalan ystäviä (Jaak. 2:23). Jumalan ystävyyteen päästään ystävystymällä Jeesuksen kanssa. Ihmiseksi tulleena Jumalana hän on ”Isän kirkkauden kuva” (vrt. Hepr. 1:3) ja siten ”Jumalan kasvot” suhteessa ihmiskuntaan. Kristuksen salaisuuden ydin on puolestaan pääsiäissalaisuus eli hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa muodostama ihmeellinen, erottamaton kokonaisuus. Pääsiäinen pyrkii siis syventämään meidän suhdettamme Jeesukseen ja hänen kauttaan Jumalaan, jotta meistä tulisi yhä suuremmassa määrin Jumalan ystäviä. Se on koko ihmiselämän päämäärä, meidän olemassaolomme tarkoitus. Vain Jumalassa ihminen todella löytää itsensä.

Pääsiäinen perheessä

Miten pääsiäisen tarkoitus voisi käytännössä toteutua? Siten, että annamme pääsiäisen sanomalle, Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen salaisuudelle, tilaa ja aikaa arjessamme. Perheissä vanhempien kannattaa lukea lapsille evankeliumien kertomuksia Jeesuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta sekä laulaa yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Lapsille on tärkeää myös puhua – mutkattomasti ja yksinkertaisesti – pääsiäisen merkityksestä: Jeesus rakastaa meitä niin paljon, että hän on kuollut meidän puolestamme ja noussut voittajana kuolleista. On tärkeää käydä myös seurakunnan kokoontumisissa, seuroissa ja/tai kirkossa messussa.

Ystävyyden perusta – dialogi

Ystävyys ja ystävyyden syveneminen edellyttävät aina persoonien kohtaamista ja keskustelua, dialogia. Niinpä myös Jeesuksen ystäviksi tullaan ja siinä kasvetaan antautumalla keskusteluun hänen kanssaan. Siis rukoilemalla. Jos rukous on Sinulle tuntematon juttu, aloita matalalta. Varaa päivästä vaikkapa muutama minuutti aikaa puhuaksesi Jumalalle. Puhu rehellisesti ja koruttomasti iloistasi ja suruistasi, myös epäilyksistäsi, jotka mahdollisesti vaikeuttavat suhdetta Jumalaan. Pääsiäisaika voi olla erinomainen hetki aloittaa tutustuminen Jumalaan aloittamalla säännöllinen rukouselämä.

Jos taas haluat syventää rukouselämääsi eli kohdata Kristuksen persoonan kokonaisvaltaisemmin, Uuden testamentin evankeliumit ovat siihen korvaamaton väline. Olen käynyt kevään aikana Opus Dein järjestämää erinomaista Rukouselämän perusteet-kurssia. Siellä olen oppinut metodin raamattumeditaatioon, joka tuntuu soveltuvan erityisen hyvin evankeliumitekstien mietiskelemiseen. Sen vaiheet ovat: 1) Lue teksti. 2) Lue uudelleen havainnoiden: tee huomioita tapahtumista ja yksityiskohdista. 3) Kuvittele. Millainen tilanne on käytännössä ollut? Paikka, värit, hajut, maut, ihmisten ilmeet, reaktiot, tunteet jne. 4) Sovella itseesi. Mikä puhuttelee Sinua erityisesti? Miten olisit itse käyttäytynyt? Mikä on tekstin sanoma Sinulle? 5) Tee (jos huomaat tarpeelliseksi) päätös. Jos huomaat Jeesuksen opetuksen tai esimerkin valossa asian, jonka suhteen Sinun erityisesti tulisi pyrkiä hyvään ja hylätä paha, tee sitä koskeva päätös.

Pääsiäisaikana edellä kuvatun metodin avulla voi mietiskellä erityisesti Jeesuksen kärsimystä ja ylösnousemusta koskevia kertomuksia. Astu niihin sisään ja pohdi, miltä Jeesuksesta tuntui Getsemanessa, kun edes hänen lähimmät ystävänsä eivät jaksaneet valvoa hänen kanssaan vaikka hänen ”sielunsa oli syvästi murheellinen kuolemaan asti” (Matt. 26:38). Olisitko itse valvonut? Miten olisit menetellyt Pietarin tilanteessa hiilivalkealla (Mark. 14:72)? Entä jos olisit ollut Pilatuksen roolissa (Mark. 15:15)? Tai osa kansanjoukkoa, joka huusi ”ristiinnaulitse” (Mark. 15:14)? Voit samaistua myös uskollisina pysyneisiin – Mariaan sekä ”siihen opetuslapseen, jota Jeesus rakasti”, jotka valvoivat ristin juurella (Joh. 19:26). Mietiskellessäsi voit puhua Jeesukselle kaikista tunteista ja ajatuksista, jotka Sinulla heräävät. Pääsiäisen jälkeen voit jatkaa muihin evankeliumiteksteihin, vaikkapa Vuorisaarnaan (Matt. 5-7).

Muita tapoja syventyä pääsiäisen sanomaan

Raamattumeditaatio vaatii tietysti visuaalista mielikuvitusta, jota kaikilla ei ymmärrettävästi ole saman verran. Tällöin hyvä keino syventyä pääsiäisen sanomaan on katsoa jokin tasokas pääsiäisaiheinen elokuva. Itse suosittelen jo klassikoksi noussutta Mel Gibsonin teosta The Passion of the Christ. Löytyy esimerkiksi Netflixistä tai Youtubesta. Annan suosituksen sillä varauksella, että elokuva ei  välttämättä sovi herkemmille eikä missään tapauksessa alaikäisille – Kristuksen kärsimys kuvataan siinä niin shokeeraavan realistisesti. Sen katsottuaan ymmärtää kuitenkin paremmin, miten suuri hinta meistä on maksettu. Evankeliumeja lukiessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten paljon sanoinkuvaamatonta kärsimystä sisältyi esimerkiksi Jeesuksen ruoskimiseen (varoitus: ei herkille!). Roomalainen flagrum-ruoska oli tappava ase, jonka kolmeen nahkasiimaan oli sidottu lyijykuulia ja luunikamia. Jokainen isku tunkeutui syvälle kehoon ja niitä Jeesus sai kymmeniä.

Toinen hyvä keino syventyä pääsiäisen sanomaan on musiikki. Bachin passioiden (Matteus ja Johannes) ohella pidän itse erityisesti Arvo Pärtin musiikista (1, 2 ja 3), Palestrinasta (1 ja 2) ja Armenian apostolisen kirkon liturgisesta musiikista (1 ja 2).  Subjektiivisella tasolla kristillisen musiikin kauneus on minulle yksi painavimmista argumenteista kristinuskon totuuden puolesta. Musiikki on oman kielensä, joka voi joskus auttaa sanoja paremmin meitä ymmärtämään sitä sanoilla tavoittamatonta Totuutta ja Kauneutta, joka Jumala on.

Päämääränä Kristuksen ystävyys

Ymmärrän, että joillekuille näiden ideoiden toteuttaminen on helpompaa kuin toisille. Pikkulapsiarkea elävän perheen vanhempien on vaikea järjestää aikaa säännölliselle rukoukselle ja evankeliumitekstien mietiskelylle, selvä se. Ehkei sekään ole kuitenkaan mahdotonta. Raamattu on saatavissa myös äänikirjana. Sitä voi kuunnella vaikkapa autolla ajaessa. Pitemmän matkan aikana voi ehtiä jo syventyäkin.

Päämääränä eivät ole vain jotkin tavat tai rituaalit sinänsä. Päämääränä on se, että meidän sisimpäämme painuu kuva kärsivästä ja ylösnousseesta Kristuksesta. Se synnyttää meissä nöyryyttä, koska kärsivässä Kristuksessa näemme, miten vakava asia synti – minun syntini – on. Samalla saamme omaksemme katoamattoman aarteen – minulla on Ystävä, joka rakastaa minua järkkymättömästi, kuolemaan saakka. Sen tunteminen voi – hitaasti ja ehkä kivuliaasti mutta varmasti – vapauttaa meitä orjuuttavasta riippuvuussuhteesta katoaviin aarteisiin, kuten ihmisten huomio ja välittäminen, omaisuus, ulkonäkö, maine, kunnia, ura, nautinnot, viihde jne. Vähitellen emme pidä tärkeänä edes sitä, että saamme Jumala-suhteessa kokea positiivisia tunteita, kuten onnea, rauhaa ja lohdutusta. Ainoa toiveemme on, että kaikki tapahtuisi Jumalan suuremmaksi kunniaksi. Kuten pyhä Jean Maria Vianney rukoili:

”Rakastan Sinua Jumalani, ja ainoa toiveeni on saada rakastaa Sinua elämäni viimeiseen hengenvetoon asti. Rakastan Sinua, Sinä sanoinkuvaamattoman rakas Jumalani, ja toivon mieluummin kuolevani rakkaudesta Sinuun kuin eläväni rakastamatta Sinua. Rakastan Sinua Herra, ja ainoa armo, jota Sinulta anon, on saada ikuisesti rakastaa Sinua. Jumalani, kun suullani en kykene joka hetki sanomaan, kuinka paljon Sinua rakasta, tahdon, että sydämeni toistaa sen jokaisella hengenvedollani.”

Näin Kristus alkaa saada ”muodon meissä” ja alamme tulla persooniksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lienemme useimmat vielä melko kaukana tästä. Olkaamme kuitenkin joka hetki päättäväisesti matkalla sitä kohden.