Hiukan esikoislestadiolaisuudesta

Lähes identtinen oppi

Vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuus ovat teologisesti lähes identtisiä kaksosia. Ne eriytyivät toisistaan yli 100 vuotta sitten ns. lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa. Sadan vuoden erilläänolosta huolimatta liikkeiden oppi on säilynyt hämmästyttävän samanlaisena. Molempien teologian keskusajatus on läpi historian kulkeva ”uskovien jatkumo” (successio fidelium). Sen mukaan Pyhä Henki välittyy sukupolvelta toiselle katkeamattoman synninpäästön julistamisen ketjun kautta. Elävä usko voi syntyä ainoastaan Pyhästä Hengestä osallisen ihmisen julistaman ”äänellisen evankeliumin”, ei esimerkiksi rukouksen tai Raamatun lukemisen kautta. Kun tähän yhdistetään ajatus, jonka mukaan Pyhä Henki yhdistää hänestä osalliset yhdeksi, yksimieliseksi joukoksi, seurakuntaopista muodostuu eksklusiivinen. Opillisiin yhteneväisyyksiin kuuluukin paradoksaalisesti myös se, että vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuus pitävät yhtä vankkumattomasti toisiaan ”eriseuroina” eli oikeasta seurakunnasta eronneina harhaoppisina ryhminä.

Vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuutta yhdistää niin ikään ripin ja synninpäästön keskeinen asema hengellisessä elämässä. Jopa synninpäästön sanamuoto on sama: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi”. Yhteistä on myös ”yksinkertaisen uskon” ihanne sekä ”järkeilemisen” vierastaminen ”elävälle uskolle” vahingollisena. Molempien julistuksessa kaikuu kehotus osoittaa kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta ”seurakuntaäidille”. Myös monet elämäntapanormit yhdistävät, esimerkiksi kielteinen suhtautuminen alkoholiin, viihteeseen ja ehostamiseen. Helpoimmin huomattavia eroja ovat esikoisnaisten seuroissa käyttämät huivit ja hameet sekä tapa lukea joka seuroissa Laestadiuksen saarna. Näitä tapoja vanhoillisilla ei ole.

Mikä vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuutta sitten opillisella tasolla erottaa? Kiistanaihe 1900-luvun alun hajaannuksessa oli ns. esikoisten seurakunta. Juhani Raattamaa oli 1800-luvun Amerikan kiistojen yhteydessä rakentanut tämän Hepr. 12:23 löytyvän käsitteen ympärille omintakeisen oppijärjestelmän. Sen mukaan Ruotsin Lapin vanhat lestadiolaiskristityt olivat ”tämän etsikonajan esikoisia” ja yhdessä siis ”esikoisten seurakunta”. Sen myötä he, erityisesti saarnaajat, muodostivat seurakunnan ytimen ja sen ”hengellisen hallituksen”. Myöhemmin uudestisyntyneet liittyivät seurakuntaan tämän ytimen ympärille. Muiden alueiden, esimerkiksi Pohjois-Amerikan, kristittyjen oli pelastuksen kannalta välttämätöntä pysyä Ruotsin Lapin esikoisseurakunnan yhteydessä ja kuuliaisina sille. Termin avulla Lapin vanhimmat pyrkivät sitomaan seurakunnan auktoriteetin itseensä. Koska seurakunnan arvovalta oli Kristukselta saatua, ”esikoisten seurakunta” -käsitteen avulla Ruotsin Lapin saarnaajat pystyivät esiintymään jumalallisella auktoriteetilla. Herätysliikkeen sisäisten riitojen yhteydessä tämä tarkoitti käytännössä sitä, että riidan toisen osapuolen selitettiin edustavan Ruotsin Lapin vanhoja kristittyjä eli esikoisseurakuntaa, joihin henkilöityi seurakunnan eli viime kädessä Kristuksen auktoriteetti, kun taas vastapuolen katsottiin vastustavan esikoisseurakuntaa eli viimekädessä Kristusta.

Seurakunnan auktoriteetilla esiintyminen ei kuitenkaan rauhoittanut vaan kiihdytti herätysliikkeen hajoamisprosessia. 1900-luvun alun hajaannuksessa esikoisuus säilytti opin Ruotsin Lapin ”äitiseurakunnasta” ja ”Lapin vanhimmista”, mistä tulee nimi esikoislestadiolaisuus. Sen sijaan vanhoillisuus torjui sen. Historian ironiaa on se, että 1970-luvun hoitokokousvuosina SRK:n johto sai kuitenkin vanhoillisuudessa täsmälleen samanlaisen aseman ”Jumalan huoneen hallituksena” kuin Lapin vanhimmat esikoisuudessa. Vielä ironisempaa lienee, että niin vanhoillisuuden huoneenhallitusoppi kuin esikoisuuden oppi Lapin vanhimmista ovat hämmästyttävän lähellä katolisen teologian oppia magisteriumista eli paavin ja kirkolliskokousten erehtymättömästä opetusvirasta, vaikka niin vanhoillisuus kuin esikoisuus väittävät edustavansa alkuperäistä ”Lutherin oppia”. No, kun olen tästä huomauttanut, olen saanut sekä vanhoillisten että esikoisten suusta saman vastauksen: ”Sinä järkeilet!” Kertonee mentaliteetin samankaltaisuudesta sekin.

Samankaltaisia yhteisöllisiä mekanismeja?

Esikoislestadiolaisuus nousi julkisuuteen vuonna 2016, kun sen piirissä tapahtui hajaannus. Liikkeen valtauoma päätti Lapin vanhinten neuvosta ottaa sakramentit omiin käsiin. Oppositio perusti uuden yhdistyksen, Esikoiset ry:n. Evankelis-luterilaisen kirkon maallistumiseen kohdistuva kritiikki on mielestäni erittäin ymmärrettävää ja perusteltua. Ikävä vain, että sakramenttiseparatismi toteutettiin enemmän Lapin vanhinten auktoriteetin kuin kirkkokritiikin ja sakramenttiteologian varassa. Vedottiin Lapinmaalla ”Pyhän Hengen valkeudessa” tehtyihin päätöksiin, ja vasta-argumentit ohitettiin antamalla ymmärtää, että vanhinten neuvoja kyseenalaistavilla on jäänyt omatunto hoitamatta. Siksi pelkään, että sakramenttiseparatismilla voi olla lopulta kohtalokkaat seuraukset esikoislestadiolaisuuden hengelliselle pääomalle.

Hyvä vertailukohta on mielestäni vanhoillislestadiolaisuuden 1960-luvun alun hajaannus. Myös siinä oli kysymys sakramenteista ja pohjimmiltaan liikkeen eksklusiivisesta seurakuntaopista. Myös tämä hajaannus toteutettiin käytännössä vaatimalla kuuliaisuutta seurakunnan tekemille päätöksille. Lopputulos oli, että liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi kiteytyi entisestään ja nousi yhä enemmän julistuksen keskiöön. Kristuksen sijaan seurakunta alkoi julistaa yhä enemmän itseään. Sen sijaan, että olisi julistettu sanomaa Jumalan Karitsasta, joka pois ottaa maailman synnin, ja kehotettu ihmisiä tulemaan Hänen ystävikseen, seurapuheissa alkoi kaikua yhä enemmän sanoma ainoasta oikeasta seurakunnasta, jolla ainoastaan on valta antaa synnit anteeksi ja jolle on osoitettava ehdotonta kuuliaisuutta. Tämän tuloksena rivi-vanhoillislestadiolaisten hengellinen elämä näivettyi yhä enemmän ulkokohtaiseksi yhteisön jäsenyydeksi ja sen asettamien normien noudattamiseksi. Tämän harharetken aiheuttamien hengellisten vahinkojen korjaaminen on vasta alkamassa.

Onko esikoislestadiolaisuus ajautumassa samanlaiseen kierteeseen? Merkkejä siitä on. Olen iloinnut esikoisten seuroissa käydessäni siitä, että saarnat ovat usein olleet Kristus-keskeisiä, monesti Kristus-keskeisempiä kuin vanhoillisuudessa keskimäärin. Hajaannuksen myötä seurakunta sekä Lapin vanhinten ja saarnaajien asema näyttää kuitenkin nousseen niissä yhä enemmän keskiöön.

Sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisuudessa on valtavasti hyvää ja ihailtavaa: kirkas evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta, rippikäytäntö, avioliiton kunnioitus, perhe- ja lapsimyönteisyys, kriittinen suhtautuminen alkoholiin ja viihteeseen. Molemmista liikkeistä löytyy epäilemättä monia sydämen kristittyjä. Samalla on sanottava, että molempien liikkeiden haasteena näyttää olevan se, että vanhurskauttamisen paikka eli seurakunta uhkaa nousta tärkeämmäksi kuin itse vanhurskauttaminen. Sanoma ainoasta oikeasta seurakunnasta uhkaa ohittaa tärkeydessä sanoman Kristuksen tuntemisesta. Se on traagista, koska elämän leipä, joka tyydyttää ihmisen hengellisen nälän, on ainoastaan Kristus, ihmiseksi tullut Jumala (Joh. 6:35). Ainoastaan henkilökohtaisessa suhteessa Häneen ihminen löytää sen, mitä pohjimmiltaan eniten kaipaa. Seurakunnan, Kristuksen ruumiin, tärkein tehtävä on Sanalla ja sakramenteilla auttaa ihmisiä elävään Kristuksen tuntemiseen, ei julistaa sanomaa itsestään.

Mainokset

138 kommenttia artikkeliin ”Hiukan esikoislestadiolaisuudesta

  1. Täytyy nyt kommentoida, kun täällä puhutaan minun uskonnostani, eslest.
    Hajaannukset Amerikassa meni sieluntilan mukaan, Joonas Purnu luonnehtii asiaa niin, että suuret joukot sanoi että me olemme aina Jeesuksen ristin juuressa, kun taas esikoisten seurakunnan rakastajat sanoi että emme saata pysyä Jeesuksen ristis juuressa syntisyytemme takia.
    Hajaannukset 1902 ja 2016 meni samaan tyyliin, pois lähtivät ne, joiden uskonto oli typistetty, poistettu pyhitysoppi. Sellaisen omaksuminen edellyttää armosta osatonta tai armosta langennutta sieluntilaa, sellaiselle kristityn puhe eli saarna on kova puhe, kuka voi sitä kuulla, parannussaarnaaja on rättisaarnaaja ja niinkuin vanhoillisuuden vaihtoehtohistoriankirjoitus sisältää tällaiset kummajaiset: 1. Laestadius oli lain alla tietyt vuodet uskoontulonsa jälkeen, Purnu ei ollutkaan Raattamaan manttelinperijä…

    Tykkää

  2. …Raattamaa haukkui Takkisen. Ihme kehitelmiä!
    Eslest syntien anteeksi saarnaaminen on erilaista kuin vanhoillisilla, olen kuunnellut molempia. Meillä sanotaan: usko synnit anteeksi jne.. tai saarnaan ja todistan jne…, vanhoillisilla tämä: synnit on anteeksi jne.. ja vanhoillisilla jopa äänen sävy on eri, todella outo, kuulostaa kuin olisi vaikeaa kosketella tätä asiaa, näitä sanoja, tiedostaen että suurin aarre on käden ulottuvilla, huulilla ja sanoissa, mutta sydämestä puuttuu siihen osallisuus.
    Seurakunnallisen hallintomallin kritiikki voi olla anarkismia, että mitään hallintoa ei tule ollakkaan, pelkkää itsenäisyyttä yksilö- ja ryhmätasolla vain. Itse näen että sisältöpuoli on tärkeintä, niinkuin Raattamaa yhdistää, Kristuksen ies ja hallituksen muoto ja ettei tätä toteuteta Siinain vuorelta käsin.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, Sirkka. Hienoa, että tuot selkeästi esille, mitä esikoislestadiolainen näistä asioista ajattelee. Muutamia kommentteja.

      1. Pyhitys. Itsekin ajattelen, että pyhitys ja jatkuva parannus ovat todella tärkeä osa elävää kristillisyyttä. Mielestäni niin esikois- kuin vanhoillislestadiolaisuudessa päähuomio tällä alueella keskittyy kuitenkin epäolennaisuuksiin: hiusten värjäämiseen, meikkaamiseen, koruihin, kravattiin, huiviin, hameeseen jne. Ja onhan se toki oikein, jos elävä usko näkyy koreuden välttämisenä myös pukeutumisessa. Raamatun valossa päähuomion tulisi kuitenkin olla siinä, että rakastetaan jopa vihollisia (Luuk. 6:27), tutkitaan ahkerasti Jumalan sanaa (2. Tim. 3:15), viedään evankeliumi kaikille luoduille (Mark. 16:15) ja autetaan tarvitsevia (1. Joh. 3:17). Lestadiolaisuuden ongelma on se, että päähuomio kiinnittyy vähemmän tärkeään ja oikeasti olennainen jää liian vähälle huomiolle: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.” (Matt. 23:23)

      2. Purnu ja ”seurakunnallinen hallintomalli”. Pidän lähteiden valossa selvänä, että Purnu oli Raattamaalle rakas ja tärkeä työtoveri. Pidän myös mahdollisena, että Raattamaa todella siunasi Purnun seuraajakseen vanhimpana. Olennaisinta kuitenkin on se, että tällaiselle ”hallintomallille”, vaikka se olisi perusteltu lestadiolaistradition valossa, ei ole perusteita Jumalan sanan eli Raamatun valossa, ei ainakaan, jos vanhimpia tulee pitää erehtymättöminä ja kuuliaisuutta heille pelastavan uskon välttämättömänä merkkinä.

      3. Syntien anteeksi saarnaamisesta. Myös vanhoillislestadiolaisuudessa voidaan kyllä sanoa: ”Usko synnit anteeksi…” tai ”Todistan synnit anteeksi…”. Mitä taas äänen sävyyn tulee, sen tulkitseminen on niin subjektiivinen asia, että kannattaako sellaisen pohjalta ruveta väittämään, että toinen kristillisyys on kuollutta? Itse esikoisten seuroissa käydessäni olen kokenut saarnaajien usein hyvin paatoksellisen puhetavan hiukan teennäisenä tunteiden nostattamisena. En sen pohjatalta kuitenkaan missään tapauksessa halua väittää, että nämä saarnaajat olisivat kuolleessa tilassa. Todennäköisesti kyse on vain siitä, että olen tottunut hillitympään puhetapaan.

      Ylipäätään kannattaa olla minusta varovainen siinä, että tekee yleistäviä johtopäätöksiä omien kokemusten pohjalta. Löytyy ihmisiä, jotka ovat kokeneet vanhoillisuuden kuolleeksi ja ovat löytäneet rauhan esikoislestadiolaisuudesta. Löytyy ihmisiä, jotka ovat kokeneet esikoisuuden kuolleeksi ja löytäneet rauhan vanhoillisuudesta. Samanlaisia kokemuksia löytyy viidesläisyydestä, helluntailaisuudesta, babtismista, metodismista, katolisesta kirkosta, ortodoksisesta kirkosta jne. Aidolta ja vilpittömältä vaikuttavia kokemuksia löytyy joka suuntaan ja joka lähtöön. Siksi niiden pohjalta ei kannata ryhtyä väittämään seurakuntaa kuolleeksi, vaan keskittyä siihen, missä määrin kyseisen seurakunnan opetus on Raamatun mukaista ja teologisesti perusteltua.

      4. Suuresta hajaannuksesta. Itse ajattelisin niin, että suuri hajaannus oli traaginen prosessi, jossa sekä oikeita että vääriä motiiveja löytyi niin vanhoillisten, esikoisten kuin uudenheräyksen puolelta. Olen huomannut, että esikoisten laulukirjassa ”Virsikirja ja hengellisiä lauluja” löytyy paljon vanhoillisten sanoittamia lauluja. Jos esikoinenkin voi kokea saavansa hengellistä ruokaa näistä lauluista, kannattaako hänen kovin suurella varmuudella väittää, että niiden sanoittaja on ollut eriseurainen ja armosta osaton?

      Liked by 1 henkilö

      1. Rauhan löytäminen voi olla myös sitä, että löytää väärän rauhan.
        Meidän edesmennyt lapinvanhin Isak Kuoksu kirjoittaa, että hajaannus Suomessa aiheutui siitä, kun Suomen saarnaajat kohtelivat väärin Skinnaria ja Rappea.

        Tykkää

      2. Rauha voi olla myös väärä rauha, totta. Vain Jumala voi tuomita absoluuttisen tarkasti, kenellä on oikea rauha ja kenellä ei. Me ihmiset emme näe toistemme sydämeen. Siksi ei kannata kovin herkästi tehdä omien tai muiden sisäisten kokemusten pohjalta johtopäätöksiä muiden sieluntilasta. Se johtaa helposti hurmahenkisyyteen, spiritualismiin, josta Luther usein varoittaa. Pääsääntöisesti kannattaa tyytyä arvioimaan opetusta, onko se Jumalan sanan mukaista ja teologisesti perusteltua vai ei.

        Itse uskoisin, että niin vanhoillis- kuin esikoislestadiolaisuudessa on sekä oikean että väärän rauhan kantajia. Mutta, kuten sanoin, vain Jumala näkee sydämeen.

        Voi olla, että Suomen saarnaajat kohtelivat väärin Skinnaria ja Rappea. En tunne tapausta. Mielestäni se ei ole kuitenkaan hyvä peruste sille, että meidän pitäisi yhä nykyisin, yli 100 vuotta tapahtuneen jälkeen, pitää toisiamme eriseuraisina ja kadotukseen menevinä. Btw, jos Skinnarilla tarkoitat Gustaf Skinnaria, eikös hän liittynyt hajaannuksessa uuteenheräykseen ja hiukan ennen kuolemaansa vanhoillisuuhteen.

        Tykkää

      3. Minulle tuli jotenkin hätääntynyt olo. Tarkoittaako tämmä nyt sitä että VL:nä en voikaan pelastua.

        Tykkää

      4. Älä hätäile, Janne. Tietenkään vanhoillislestadiolaisen nimi ja sosiaalinen yhteisö ei vielä ketään pelasta. Mutta totta kai vanhoillislestadiolainenkin pelastuu, jos hän turvautuu Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanaan. ”Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38-39)

        Tykkää

  3. Eslest ”sakramenttiseparatismi” ei perustu auktoriteettikuuliaisuuteen, että näin oli pakko tehdä, kun isot pojat käski. Kirkon katolilaistuminen oli nähtävissä, jo tapahtunut ja tuleva, sen näkökyvyn on antanut Jeesus lähettämällä Pyhän Hengen, joka tulevaisia teille ilmoittaa. Me uskotaan sakramenteista niinkuin Laestadius Hulluinhuonelaisessaan niistä kirjoittaa ja toisenlaiset kirkon käsitykset ei ole kivaa kuunneltavaa.
    Itsellä melkoinen kipukohta ja tenkka poo, pitäisikö nyt lähteä Baabelista, eli joko evlut kirkko nyt on katsottavissa Baabeliksi vai pitääkö vielä odottaa sen syntien kasautumista, lähtöajatus tuntuu siltä kuin joutuisi luovuttamaan passinsa ja riisumaan identiteettinsä.

    Tykkää

    1. Esikoislestadiolaisten katolilaistuminen huomattiin jo heti silloin sata vuotta sitten, kun Lapinmaan äitiseurakunnasta alettiin ex cathedra ohjailemaan toimintaa. Joten ei siitä nyt niin suurta numeroa kannata tehdä ;)…

      Sen lisäksi, kun puhut ”minun uskonnostani”, se kuulostaa tosi vieraalta. Ihan siltä kuin kysymys todella olisi vain uskonnosta eikä elävästä Kristuksen tuntemisesta Pyhässä Hengessä. Tällaisena hengenhaisteluhuomiona 😉

      Oliko niitä oikeita opillisia perusteluitakin? Minusta Sirkka nämä sinun perustelusi kuulostavat enemmän siltä, että joku kuulostaa liian ”katoliselta” tai ”oudolta” tai ”kuolleelta”. Heikki Saarikin aikanaan näki kuulemma naamasta, että joku oli väärässä Hengessä. Lopulta kuitenkin huomasi olevansa itse se, joka oli ”väärässä hengessä”. Halutaanko me todellakin lähteä tälle linjalle?

      Mielestäni uskottava uskoontulotodistus kyllä tämä seuraava. Jos pitäisi lähteä kertomuksen perusteella tekemään johtopäätöksiä, niin vakuuttuisin aitoudesta. Ja itseasiassa pidän täysin mahdollisena, että tämä on aito uskoontulo:

      Mutta en voi sanoa, että tämä varmasti ON aito uskoontulo tai että EI ole, Jumala on se, joka näkee sydämeen ja muuten oppia ja seurakuntaa tarkastellaan Raamatulla, ei sillä miltä tuntuu tai vaikuttaa, vaan sillä, mikä on saarnojen sisältö.

      Kertoisitko Sirkka tarkasti, mitä se katolilaistuminen oli? Missä kohtaa ehtoollisessa mentiin vikaan?

      Tykkää

      1. Kun Joonas Purnu lähetti lähetysmiehet Suomeen 1902, hän evästi heitä näin: Nyt te menette Suomeen korjaamaan rikki menneen Daavidin majan ja nostamaan pystyyn kaatuneen Daavidin istuimen.
        Kyllä, tätä voi sanoa toiminnan ohjailuksi.
        Kirkon katolistuminen näkyy siinä, että jumalanpalvelusosiot siirrettiin eri järjestykseen, vastaamaan katolista eikä Lutherin saksanmessua, lisättiin kättelyosio. Nykyisissä ehtoolliskirkonmenoissa ollaan rimaa hipoen siinä, onko se uhrioppia vai ei.
        Eikä se vika löydy vain siitä, onko katolistyyppistä, meidän pitää juosta karkuun myös luterilaisuutta, aina kun se on törmäyskurssilla Laestadiuksen opetusten kanssa. Valintatilanne, kumman otat: Laestadiuksen ehtoollis- ja kastekäsitykset vai evlut kirkon. Nyt me ollaan päästy niistä eroon, samalla hypätty Roomaan vieviltä rattailta, vaikka meidän nimet on vielä kirkonkirjoissa.

        Tykkää

      2. No onko sillä Sirkka väliä, vaikka Jumalanpalvelus onkin samantyyppinen kuin Katolisen kirkon Messu? Ja mitä nyt yhdestä kättelystä, sehän on kaunis tapa.

        Ja toisekseen, aika hurjaksi menee tuo väite, että ollaan rimaa hipoen uhriopissa, perusteletko? Ja kolmannekseen, mitä tarkoitat uhriopilla ja mikä siinä uhriopissa niin paljon mättää, olisi kiva kuulla, kun niin kauhistuksena sitä pidät? Eikö Kristus ole reaalisesti läsnä ehtoollisvälineissä Luterilaisillakin? Sitä mieltä Laestadiuskin oli.

        Tykkää

  4. Hei,

    ei nyt suorastaan liity tähän ylläolevaan blogitekstiin, vaan yleisemmin ”oikean joukon” etsintään. Itse olen syntynyt vanhoillislestadiolaiseen perheeseen ja elänyt koko elämäni seurakunnan jäsenenä. Minulla oli joitakin vuosia sitten elämänvaiheita, joiden seurauksena kyseenalaistin Jumalan hyvyyden ja kävin kovaa sisäistä painia, jaksanko enää tunnustaa uskoa vanhoillislestadiolaisten joukossa. No, hengellinen kriisi päätyi siihen, että kuin uudestisyntyneenä koin sisäisiä taivasnäkyjä, kuten Owe Wikström kirjassaan ”Häikäisevä pimeys” mainiosti kuvaa. Voin sanoa, että olen ”nähnyt” Jumalan, Enää ei ole niin, että uskon, vaan voisin sanoa, että tiedän Jumalan olevan. Näitä kokemuksia on niin vaikeaa sanallisesti kuvata, että en edes yritä. Ongelmaksi muodostui, että näiden ”näkyjen” jälkeen en tiennyt missä on seurakunta, johon minun pitäisi kuulua. Onko se paikallinen vanhoillislestadiolainen seurakunta edelleen? Tällä hetkellä olen tyytynyt siihen, että enempää ei minulle nyt tätä asiaa valaista. Uskon, että jokainen uskova antaisi mitä vain, jos saisi varmuuden pelastumisestaan sekä joukosta, jossa Kristus on läsnä Raamatussa kuvatulla tavalla. Raamatun valossa, kun lukee esim. Paavalin kirjeitä, voi ymmärtää, että on seurakuntia, jossa on langettu puhtaasta ja raittiista opista. Toisaalta kuvataan seurakuntia, joissa asiat ovat kohdallaan (Johanneksen ilmestys). Varmasti asia on tänäpäivänä ihan samanlainen. Mutta mitkä ovat ne seurakunnat, joissa Kristusta oikein saarnataan? Kun näitä kiivaimmin mietiskelin, eräässä saarnassa vanha pappi sanoi, että on olemassa kolmenlainen todistus:

    1. Saarnattu oppi on Raamatun mukaista.
    2. Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia (Room 8:16).
    3. Seurakunnan todistus, että olemme uskomassa.

    Näihin on kuulemma tyytyminen, niin kai sitten minunkin.

    Johanna

    Tykkää

    1. Johannalle täytyy sanoa, että itselläni on samanlainen todistus. Taivasnäkyjä ei tosin ole, mutta muuten vahva kokemus siitä, kuinka sisäinen tyhjyys täytettiin ja onnettomasta tuli onnellinen, elämän tarkoituksettomuus muuttui tarkoitukseksi Kristuksessa ja Jumala tuli selittämättömällä tavalla todelliseksi ja pitkän aikaa minulla oli myös pelastusvarmuus.

      Tämän jälkeen olen miettinyt myös, että mihin sitä kuuluu, koska niinkuin aiemmin olen kertonut, oma uudestisyntymiseni tapahtui yksinäisyydessä ja se ei kuulu vl-oppiin. Enkä voi hyvällä omallatunnolla muuntaa totuutta, mutta sen tiedän, ettei minua uskovaisena pidetä tästä syystä, jos/kun tämän ääneen sanon ja se on selvinnyt täällä blogissakin jo. Täytyy luottaa, että Jumala johtaa sinne, minne on Hänen tahtonsa.

      Vl-opissa ja toiminnassa on niin paljon ongelmia, että mielestäni se ei ole täysin Raamatun mukaista, tämän sanottuani on myös sanottava, että enpä paljon muuallakaan näe sellaista seurakuntaa, mikä mielestäni olisi Raamatun mukainen, joten varmaan on tyytyminen näihin mitä on annettu.

      Tykkää

      1. Jupelle ja Johannalle. Jos on kyse uudestisyntymisestä, ei voi sanoa niinkään, että se on tapahtunut yksinäisyydessä, vaan että kuultu Jumalan sana, jota ei ole yksinäisyydessä kuultu, on elävöitynyt yksin ollessa. Toinen vaihtoehto on, että on kokenut ennättäväistä eli edeltävää armoa, jota Laestadius tulkitsee tapahtuneen opetuslapsille Kirkastamisen vuorella, mutta kyseinen kokemus ei vielä ole ollut varsinainen uudestisyntyminen, joka tapahtui lukittujen ovien takana.
        Erkki Antti koki tulleensa uskoon lukemalla, mutta ei sovi unohtaa että hän oli korvillaan kuullut sitä ennen Jumalan sanaa, ja huipputärkeää on, että ei jää sinne yksinäisyyteen vaan hakeutuu jumalanlasten joukkoon. Tärkeintä on että on tällä hetkellä uskomassa ja saa lukea ja kuulla puhdasta Jumalan sanaa, ei pelkästään yleisön joukossa vaan kanssakäymisessä elävien kristittyjen parissa.

        Tykkää

      2. Ei ole Sirkka tarpeen tietää, miten Pyhä Henki toimii, kun Jumalan sanakin sanoo meille vain, että ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt” (Joh. 3:8).

        Tykkää

  5. Jupe, itse en pidä omaa kokemustani vl-opin vastaisena. Olen muutamille uskovaisille (mm. puolisolleni, joka on pappi) kertonut kokemastani, eikä yksikään ole kyseenalaistanut tai torjunut kokemustani. Uskon, että Jumala on niin paljon kaiken yläpuolella, että hän voi halutessaan vahvistaa kristittyä ja antaa esimakua siitä, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. Mieleeni on jäänyt erityisesti se, että musiikin ystävänä oli suorastaan vaikeaa kuunnella vaikkapa hienointakaan Bachin musiikkia sen jälkeen, kun olin etäältä kokenut sen laulun ihanuuden, mitä ajan tuolla puolen lauletaan. Olen tämän ajatellut näin, että kokemani ei ole perinteistä arkitodellisuutta, mutta koska täällä on kuitenkin elettävä, on hyväksyttävä, että täydellisyys saavutetaan vasta sitten kun silmä lopullisesti sammuu.
    Aivan uuden sävyn on minulle saanut vaikkapa Raamatun tarina miehestä joka, löysi pellosta aarteen. Hän myi KAIKEN mitä omisti.

    Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Matteus 13:44.

    Olisin itsekin tarvittaessa uudelleen valmis myymään kaiken. Mutta niin kuin jo totesin, tähän on tyytyminen.

    Johanna

    Tykkää

    1. Koetko Johanna, että tulit uskoon yksinäisyydessä?

      Omaan uudestisyntymiseen liittyy vielä se, että minulle evankeliumi avautui nimenomaan ei-vl:n saarnasta, jota katsoin vieläpä Youtubesta.

      Ehkä tässä tullaan juuri siihen, että on parempi olla määrittelemättä PH:n toimintaa liian tarkasti. Onko niin, että ryllä kylvettiin ”The Sana”, joka sitten ”aktivoitui” vasta muiden, ”hengettömien” saarnojen kautta?

      Kuulostaa absurdilta väitteeltä sikäli, että aivan vastaavia uskoontulokokemuksia on esim siinäkin porukassa kuin meilläkin. Ja kysymys ei ole mistään lestadiolaisliikkeestä.

      Jos tämän kaiken kertoisi ääneen jollekulle, niin ihme on jos pitäisivät uskovaisena. Eihän siinä mitään olisi, jos ei ulkopuolisia olisi mukana tässä. Sitten olisi helppo selitellä vaikka mitenpäin. Nyt ei ole…

      Tykkää

      1. Hyvä kysymys Jupe. No, minullahan on tämä vanhoillislestadiolainen tausta. Ja kuten jo kerroin, minulla oli hankalia elämänvaiheita ja suoraan jos sanon, syytin Jumalaa hylkäämisestä. Näitä asioita vatvoin vuosikausia. Missään vaiheessa en jättänyt kuitenkaan uskoani, vaikka lähellä oli. Tosin pilkkasin toisinaan mielessäni nuoruuden vahvaa luottamustani Jumalaan.
        Minulla on ollut useita ”näynomaisia” kokemuksia, joita on miltei mahdoton kuvata. Jos nyt tarkemmin asiaa mietin, ensimmäinen ”näkyni” oli todiste Jumalan rakkaudesta ja siitä että hän ei ollutkaan hylännyt minua, vaikka itse ehkä jo olin niillä rajoilla… Näitä nämä myöhempiä kokemuksia kuvailisin paremmin, että vaikeiden ”hengellinen yö”-kokemusten jälkeen Jumala ilmaisi itsensä minulle. Niin paljon kuin se onkin sanottu. Tätä ennen minulla oli vaikeita kamppailuja, verrattavissa Jobin kokemuksiin, vaikka en konkreettisesti mitään menettänytkään. Joten, en ehkä kuvailisi uskoontulemiseksi. Näiden kokemusten haalistuttua sanoinkuvaamaton on edelleen se onnellisuuden tunne ja kaipuu tuonpuoleiseen. Eivätkö nämä tällaiset kokemukset ole ihan Raamatullisia? Onko missään luvattu, että uskova ihminen ei joutuisi käymään erilaisia vaiheita läpi matkallaan?

        Ohjeeksi sinulle Jupe sanoisin, että rukoile hellittämättä Jumalalta vastausta kysymyksiisi, hän vastaa varmasti, koska näin on Raamatussa moneen kertaan luvattu.

        Johanna

        Tykkää

      2. Jupelle. Eslest opetetaan, että kun suuri puu kaatuu, sen alle jää pienempiä puita, eli hajaannuksissa voi tavikset eksyä mutta silti säilyä elävässä uskossa.
        Pietismin isä, Philipp J Spener kirjoittaa, että Jumala voi säilyttää pyhää siementä muuallakin, kuin Saksan luterilaisessa kirkossa, joukoissa joissa on myrkkyä ja pimeyttä, mutta kun eläväuskoinen joka kuuluu tällaiseen joukkoon, kohtaa joukon jossa on suurempi valkeus, hänen tulee hakeutua siihen.
        En tiedä, oliko Laestadius lukenut juuri tämän kirjoituksen, Speneriä hän oli lukenut ja sanonut, ettei hän löydä niistä kirjoituksista yhtään mitään vikaa ja pyysi osoittamaan, missä Spener olisi ollut väärässä.

        Jos ja kun muualtakin, vaikka juutuubista, löytyy elävän uskon saarnoja, pitää tällaiseen henkilöön ottaa kontaktit ja saattaa hänet meidän jumalanvaltakunnan kanssa kosketuksin, siis eslest yhteisön, jotta hän saisi enemmän valkeutta ja uskon voimia.

        Tykkää

      3. Itsellänikin on vanhoillislestadiolainen tausta, olen kuulunut siis liikkeeseen aivan lapsesta asti, tosin käytännössä en ollut uskovainen välissä, vaikka en koskaan uskoani kieltänytkään. Olin siis kyllä vanhoillislestadiolainen.

        Jonkinlainen ”uudistuminen” sinulle on siis vähintäänkin tapahtunut. Mielestäni nämä kokemukset on Raamatullisia. Sitä en toki voi tietää, oletko ollut hengellisesti kuollut välissä. Jobihan kyllä oli aika katkera Jumalalle lopulta ja hän oli uskova, joten kyllähän siinäkin jo on yksi esimerkki. Ja onhan UT:ssa useasti sanottu koetuksista, jotka uskovia kohtaa.

        Kiitos rohkaisusta, sitä tarvitaan!

        Tykkää

      4. No, kysymys on kalvinistisista baptisteista, joten kovinkaan suurta yhteisymmärrystä ei taida löytyä. Mutta uskon, että heidän piireissään on paljonkin elävää uskoa. Jos Laestadiusta ja heitä vertaa, niin erittäin paljon yhtäläisyyksiä on. He ovat hyvin pietistisiä ja korostavat myös armonmerkkiä ja armonjärjestystä ja ovat aina korostaneet.

        Tykkää

  6. Jupelle: Hulluinhuonelainen ”§ 1587: Yhtä vähän transsubstantiaatio voi olla oikeaa ehtoollisoppia.
    Aineellinen leipä ja viini muuttuvat ruumiillisen elämän ravinnoksi, ja kun
    ne ovat muuttuneet lihaksi ja vereksi ihmisruumiissa, ne eivät enää ole
    leipää ja viiniä, vaan lihaa ja verta. Tämä on ainoa transsubstantiaatio,
    muuttuminen, mikä voi tapahtua. Mutta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi
    ne eivät muutu. Järjellä ei voi käsittää, miten leipä ja viini muuttuvat
    lihaksi ja vereksi ihmisruumiissa. Mutta kun ne muuttuvat ihmisruumiissa
    lihaksi ja vereksi, eivät ne voi muuttua Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
    Meidän on siten pidettävä kiinni siitä luterilaisesta näkemyksestä, että
    siunattu leipä on ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen ruumis
    hengelliselle elämälle ja että siunattu viini on ruumiilliselle elämälle
    samaa kuin Kristuksen veri hengelliselle elämälle.”
    Jännä todeta, että tämä on Kalvinin oppi ja ilmitulee refortoitujen käyttämässä Heidelbergin katekismuksessa, § 78 ja 79.

    Tykkää

    1. Mielenkiintosta, pakko oli itsekin käydä lukemassa tuo ja laajempikin konteksti Hulluinhuonelaisesta. Näyttää kieltämättä kalvinistien kannalta enemmänkin. Sinänsä yllätys, että joidenkin saarnojen perusteella näyttää siltä, että Laestadius olisi kannattanut Luterilaista ehtoolliskäsitystä. Pitänee vielä tsekata tuo läpi, etten ymmärtänyt väärin.

      Tykkää

  7. Joonan kirjoitus on jälleen asiaa tunteva. Kirjoittaa rohkeasti ja totuudenmukaisesti, myös vastauksessaan Sirkalle, joka toistelee samoja käsityksiä, joita lapin vanhimmat ovat vuosikymmeniä viljelleet. Seurakuntalaiset ovat siis opettajiensa kaltaisia.

    Liked by 1 henkilö

    1. En tiedä, kenelle kysymys oli tarkoitettu, mutta varmaan on tarpeen tarkentaa, että mitä tarkoitat kysymykselläsi?

      Tykkää

      1. Anne Pitkänen tarkoittanee vastauksena noille edellämainituille uudestisyntymisen kokemuksille. Monet pitäytyvät siinä, että uudestisyntyminen tapahtui kasteessa. Myöhemmät kokemukset ovat palaamista Jumalan puolelta koko ajan säilyneeseen kasteen liittoon.

        Tykkää

      2. No, oma kantani on siinä, että Raamatussa puhutaan alusta loppuun Jumalan tuntemisesta. Ei oletuksesta eikä vain ulkonaisesta tiedosta Jumalasta tai syntien anteeksisaamisesta.

        Seppä Högman sanoi Paavo Ruotsalaiselle, joka sielunhädässä tuli hänen luokseen, tämän: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisällinen tunto.”

        Jumala on jotain todellista, niinkuin täälläkin on jo useat sanoneet. Jumala lupaa, että Hänet voi tuntea ja siihen on luottaminen. Lyhyesti sanottuna: Ellei Jumala ole todellinen, voi mielestäni olla tarvetta kysyä, onko usko elävää ja silloin kannattaa alkaa rukoilemaan Jumalalta, että Hän näyttäisi, miten on ja johdattaisi totuuteen.

        Paavo Ruotsalaista lainaten (keskustelusta Roseniuksen kanssa):
        Paavo: Jos sinun tällä hetkellä täytyisi kuolla, olisitko valmis?
        Rosenius: Olisin, Jumalan armosta.
        Paavo: Millä perusteella?
        Rosenius: Sillä perusteella, että Jeesus on sovittanut minun syntini.
        Paavo: Missä on passi?
        Rosenius: Jumalan sanassa.
        Silloin Paavo alkoi ääneen nauraa lyöden kämmenellään reiteensä ja sanoi: Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät Savon ämmät ovat valmiit vastaamaan. Ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata

        Samoin myös Laestadius: Ei yksin kaste mitään auta ilman elävää uskoa. Tapahtuipa kasteessa uudestisyntyminen tai ei, jokainen tulee lankeamaan pois kasteen armosta, näin ajattelen. Sanon siis näin: En lähtisi vaatimaan uudestisyntymisen kokemusta päivämäärälleen ja hetkelleen, mutta passi ei ole Jumalan sanassa uudestisyntymättömälle, armonvarkaalle. Siinä on Paavo oikeassa, Jumalan sana ei lupaa missään sellaista, että poimi jae, jossa sanotaan, että ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu” ja tarraudu siihen, vaikket koskaan ole saanut etkä saa mitään Pyhän Hengen todistusta, että olet Jumalan lapsi. Jumalan sanassa sanotaan, että ellei joku synny uudesti ylhäältä, ei hän pääse Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:3). Jumalan sanassa sanotaan, että kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta portista (Luuk. 13:24). Jumalan sanassa sanotaan, että etsikää niin löydätte (Matt. 7:7). Jumalan sanassa sanotaan, että te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne (Jer. 29:13). Jumalan sanassa sanotaan, että tiedätte olevanne Jumalan lapsia siitä, että olette saaneet Hengen (1. Joh. 3:24). Ja vielä Jeesus sanoo: ”Te ette tunne minua ettekä minun Isääni; jos te tuntisitte minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni” (Joh. 8:19). Miten näitä asioita voisi sanoa, jos usko on jotain sellaista, joka on vain peruukissa? Eikö koko Psalmien kirja olisi jäänyt kirjoittamatta, jos usko ei olisi elävää todellisuutta, Jumala elävää todellisuutta eikä vain hyvien argumenttien vakuuttamaa todennäköisyyttä?

        Joten itseasiassa Paavo oli väärässä sanoessaan, ettei passaa pelkästään sanan päälle krossata, koska hän ei tullut ottaneeksi huomioon, että sana ei missään lupaa edes, että usko, joka ei tunne Jumalaa, pelastaa. Paavon kantahan se sitä todellista sanan päälle krossaamista onkin. Ja niinkuin sanottua, kaikki tekopyhät ja kääntymättömät kiiruhtaa sanomaan, että uskon kyllä Jeesukseen ja minut on kastettu, vaikkei koskaan ole parannusta tehtykkään, omaksi kadotuksekseen kylläkin, koska ihminen ei luonnostaan edes halua tehdä parannusta. Jeesus kuitenkin saarnasi: Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi! (Mark. 1:15).

        Voidaan sanoa, että okei, Jumalan tunteminen ja Pyhän Hengen todistus on niin subjektiivista ja vaikeasti määriteltävissä, että jotain konkreettisempaa kiitos. OK, tämä seuraava pätee, uskoit sitten kasteessa uudestisyntymiseen tai et, koska jos todella etsit Jumalaa, löydät Hänet: Jokapäiväinen katumus ja parannus ja taistelu syntiä vastaan ja erottautuminen maailmasta. Halu oppia lisää Jumalasta –> Halu tutkia Jumalan sanaa ja elää sen mukaan parhaamme mukaan. Halu kääntyä rukouksessa Jumalan puoleen kaikissa asioissa ja ennenkaikkea siinä, että eläisimme elämämme niin, että se tuottaisi kunniaa Jumalalle, ei meille itsellemme ja että juuri minun elämässäni saisi tapahtua se, että Jumalan nimi tulisi pyhitettyä ja Jumalan valtakunta saisi lähestyä minua ja minun kauttani muitakin ja se, että tekisin Jumalan tahdon täällä maan päällä, niinkuin se tehdään taivaissa ja että Kristus minussa kasvaisi ja minä vähenisin ja että Kristuksen rakkaus minun kauttani saisi vaikuttaa lähimmäisiini ja että olisin valona ja suolana maailmassa ja että Jumala antaisi tilaisuuksia ja voimia puhua Jeesuksesta myös muille. Ja pelkkä halu ei riitä ilman toimintoja, koska ”usko ilman tekoja on kuollut”. Jeesus tiivistää oikein hyvin: Siellä missä on aarteesi, on myös sydämesi (Matt. 6:21). Suulla kyllä moni tunnustaa, että usko Jeesukseen on ensisijalla, mutta mitä kertoo se, mitkä on suuria päämääriä meidän elämässä? Mihin käytetään aika? Mitä varten kerätään rahaa? Miten kiinni ollaan tässä maailmassa ja materiassa?

        Luuk. 14:
        26 ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.
        27 Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.
        28 Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi,
        29 etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä
        30 sanoen: ’Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi’?
        31 Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella?
        32 Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa.
        33 Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni.
        34 Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi?
        35 Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!”

        Luuk. 9
        23 Ja hän sanoi kaikille: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
        24 Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen.
        25 Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon?
        26 Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.

        Nykyään saarnataan paljolti kivutonta kristillisyyttä. Sanotaan että ”jos on halu käydä seuroissa ja uskoa omat synnit anteeksi” tai ”olen kastettu – siis pelastettu!” niin riittää. Jumalan sana sanoo, että etsikää ja pyrkikää ja pyytäkää ja että vain harvat niistä, jotka luulevat pelastuvansa, pelastuvat.

        ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole KUULIAINEN Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä” (Joh. 3:36, korostus omani)

        Suosittelen luettavaksi kristityille tämän kirjoituksen, koska jutun kuvaus sopii suurimpaan osaan kristityistä, joita tunnen, ja olen sitä mieltä, että tämä kirjotus valitettavasti pitää oikein hyvin paikkaansa:
        https://www.desiringgod.org/articles/how-not-to-stay-lukewarm

        Hyvä video aiheesta on tässä Paul Washerilta:

        Tässä myös David Wilkersonilta, aivan loistava:

        Leonard Ravenhill:

        Steve Lawson:

        Jeesus sanoo, että harvat niistä, jotka tunnustautuvat kristityiksi, pelastuvat. Tämä koskee myös lestadiolaisia ja luterilaisia. Harvat pelastuvat. Todellisuus nimittäin on, että vaikka suu sanoo ”usko on tärkein”, elämän prioriteetit kertovat toista. Jumalan sanalle ei löydy aikaa eikä muullekkaan jumalisuuden harjoittamiselle. Wilkerson tiivistää oikein hyvin: Ellet halua Jumalaa nyt, miksi haluaisit ikuisuudessa?

        Mielipiteeni on, että tänä aikana ei tarvita kristillisessä seurakunnassa mitään opillisia viilauksia niin paljoa kuin sitä, että saarnattaisiin todellista parannusta ja ankaraa pyhitystä. Suurinosa saarnasta, mitä nykyään kuulee, on suolatonta hyssyttelyä, hyvittelyä ja lepyttelyä, vaikka suurinosa ihmisistä ei edes ole lain alla, vaan suruttomia! Uskotaan vain synnit anteeksi eikä jakseta sen enempää keskittyä, kyllä sitä pelastuu kun vaan on yksinkertanen eikä stressaa aivoja millään Jeesuksen seuraamisella. Niinkö siellä Raamatussa sanotaan? Yksin armosta, yksin uskosta jne.? Ehhh… Yksin uskosta, mutta ei uskosta, joka on yksin, niinkuin reformoijat ovat sanoneet.

        1. Piet. 4:
        12 Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa,
        13 vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.
        14 Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.
        15 Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin;
        16 mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.
        17 Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?
        18 Ja ”jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?”

        ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.” (Gal. 5:6) – Ilman todellista parannusta ja uskoa evankeliumiin, jonka kautta Jumalan rakkaus vuodatetaan ihmisen sydämeen Pyhän Hengen kautta (Room. 5:5), kaikki oma tekeminen ja puuhastelu on turhaa. Siis: jos itsetutkiskelun tulos on: Usko on peruukissa, ratkaisu on: Tee parannus ja usko evankeliumi.

        ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.” (2. Kor. 5:10)

        Ei minulta saarnaa pyydetty, mutta saarna tästä taisi nyt tulla… So be it.

        Tykkää

      3. Jep, Annekaan ei viittaa tietoon, vaan siihen, että saa luottaa kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen. Jumala otti siinä lapsekseen. Miksi näin tapahtui, pitää paneutua siihen, mikä kaste on? Lyhyesti: Kaste = Kristus

        Kaste tosiaan vaatii seurakseen elävää uskoa Kristukseen. Jokainen tyypillisesti lankeaa elämässään useita kertoja, vaikka elämä näyttäisi kuinka hurskaalta tahansa. Kasteessa luterilaisen kristinopin mukaan saadaan Pyhä Henki ja kristityllä on lupa uskoa siihen lupaukseen, joka kasteessa tarjotaan. Kaikenlainen vaatiminen sitä tai tätä synnintuntoa tunnistavalle ihmiselle on väärin ja ohjaa suoritusten tielle. Ei kasteeseen luottavan usko tarvitse olla peruukissa. Se voi olla aitoa sydämen uskoa Kristukseen.
        Paavon lauseessa on vähän pilkallista makua, etenkin jos sanalla viitataan Sanaan.

        Mutta erinomaista pohdintaa Jupe! Jatka sillä tiellä

        Tykkää

      4. Varmaan kaiken sanomani voisi tiivistää tähän, uskoi sitten kasteessa uudestisyntymiseen tai ei: ”Kysykää Herraa ja hänen voimaansa, etsikää alati hänen kasvojansa” (Ps. 105:4). Jatkuva Herran kasvojen etsiminen, niin kuin sanotaan, on tarpeen, vaikka olisikin kristitty ja se myös kertoo sen, ettei ihminen ole välinpitämätön, vaan rakastaa Herraa. Ja tällaista ihmistä on Herra luvannut kuulla ja tällaisen ihmisen on Herra luvannut vastaanottaa, koska ”… sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37). Oikeastaan myös Psalmi 1 kertoo kaiken olennaisen:

        1 Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat,
        2 vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt!
        3 Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy.
        4 Niin eivät jumalattomat! Vaan he ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa.
        5 Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa.
        6 Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomain tie hukkuu.

        Kristityn elämä ei siis ole välinpitämättömyyttä Jumalan sanalle ja Jumalalle ja pelkkää luottamista siihen, että kuuluu oikeaan seurakuntaan tai että on kastettu, vaikka näihin valitettavan monilla kristillisyys typistyy.

        Mitä tulee Paavoon, niin hänen tarkoituksensa oli tuskin pilkata Jumalan sanaa tai Kristusta.

        Liked by 1 henkilö

      5. Juu kasteen lupaukseen luottavana tulee elää sen arvon mukaisesti, kuten kauniisti kirjoitatkin. Annetaan silti tilaa sillekin reppanalle, joka ei kykene elämään kristityn tavalla, mutta uskoo ainoana mahdollisuutenaan Jeesuksen sovitustyöhön. Kaikille ei ole annettu samanlaisia lahjoja tehdä oikeita valintoja. Parhaiten siinä on avuksi jatkuvasti sanan äärellä eläminen.
        Totta, Ukko-Paavo tuskin tahallaan halusi pilkata. Jumala auttakoon meitä kaikki tahattomalta sakramenttien halveksunnalta tai pilkalta, sillä kannamme vastuun myös niistä synneistä.

        Tykkää

      6. Jep, ei kysymys suinkaan ole siitä, että joku tarvitsee enemmän sielunhoitoa tai rippiä kuin joku toinen tai että joku on heikompi kuin joku toinen, varmaa on se, että kukaan meistä ei onnistu omillamme. Kysymys on siitä, onko halu seurata Kristusta vaiko ei. Uskon, että tämä sana on edelleenkin voimassa:

        ”…kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12).

        Jumala kyllä vahvistaa sitten ajallaan jokaisen, joka vilpittömästi pyrkii Jeesuksen tykö.

        Eri asia on taas elää tahallaan synnissä ja silti luottaa Jeesuksen sovitustyöhön. Sellaiselle ei Raamattu lupaa pelastusta.

        Tykkää

  8. Vai että niin vanhoillis- kuin esikoislestadiolaisissa voi olla sekä kuolleen että elävän uskon kantajia… Kovaa puhetta Joonalta!

    Olen aivan samaa mieltä!

    Olen jonkinverran seuraillut esikoisten hajaannusta. Sivusta tosin. Kovasti on Lapin tahtoon taipumaton siipi tehnyt pesäeroa esikoisseurakunnan auktoriteettiin. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällainen sinänsä oikeassa oleva oppositio ollut olemassa aina vai noussut pintaan vasta nyt viimeisinä vuosikymmeninä. Selvää on että alunperin jonkinlainen auktoriteetti heillä on ollut jo herätysliikkeen nimen mukaisesti.

    Liked by 2 people

    1. Oppositio olemassa aina?
      Amerikassa 1800-luvulla Takkisen ”kannattajat” sitoutuivat Ruotsin lapissa tietyllä alueella asuvien saarnaajien auktoriteettiin. Raattamaa eli vielä tuolloin, hän korosti luottamusta Takkiseen, joka oli luonteeltaan voimakas ja tulinen. Tuohon aikaan ”oppositio” oli vastapuoli, Amerikassa oli lähes koko ajan riita päällä Takkisen aikakautena ja myös sen jälkeen. Arvelen, että Amerikan riidat olivat alku tälle alueelliselle hengelliselle johdolle, jota toki löydämme myös tietyn suunnan ortodoksisuudestakin.

      Suomen puolella alueellinen vahvistus syntyi vuosisadan vaihteen jälkeen, kun lapista tuli lähetykset 1902 ja 1903. Sanankuulijoilla tuli vahva tunne, että tämä on sitä, mitä he kaipaavat. Suomen esikoislestadiolaisuus sai alkunsa näistä lähetyksistä.

      Aikojen saatossa tällainen sinänsä neutraali asia on saanut epäterveitä muotoja. Lapin auktoriteettiasemasta oli muodostunut osa esikoislestadiolaista identiteettiä, jota oli tarve yhtenäisyyden takia puolustaa myös Raamatun vastaisin argumentein. Lapissa on ollut myös ”evankelinen aikakausi” vahvan johtajan Gunnar Jönssonin työn seurauksena. Tämän työn hedelmistä mm itse sain nauttia 1980-1990 ns ”kultaisen nuoruuden” aikakautena. G. Jönsson kuoli 1981 vaiko 1982? Hänen kuolemansa jälkeen Ruotsissa otteet kiristyivät. Hiljalleen uusi tiukemman linjauksen vaikutus eteni myös Suomeen ja evankeliset saarnaajat joutuivat ahtaammalle. Oppositio nykyisiä lapin vanhimpia kohtaan syntyi vahvemmaksi jo 1990-luvulla, kun valveutuneet seurakuntalaiset ymmärsivät, millaista harhaoppia valkeuden enkelin hahmossa saarnapaikoilta tarjoiltiin. Suomessa myös osa sananpalvelijoista uskalsi asettua harhaopetusta vastaan, julkisemmin näitä rohkeita olivat edesmenneet lähetysmiehet Eero Halme ja Olavi Simolin. Osa sananpalvelijoista ymmärsi ongelman, mutta ei uskaltanut julkisesti asettua yleistä linjaa vastaan. Halme ja Simolin siirrettiin sivuun sananpalvelijatehtävästä muistaakseni 1998, jonka he myöhemmin saivat takaisin seurakuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Mainittakoon ”oppositiosta” myös monille rakas sananpalvelija pastori Risto Blom, jonka näiden vaiheiden jälkeen tekemää kirjaa Jumalan lapseksi ei haluttu tutkia, eikä lukea.

      ”Oppositiossa” olevien evankelisten suurin virhe oli 1970-1980 luvuilla lapin aseman pönkittäminen hyvän johtajan G. Jönssonin aikakaudella. Jönsson itse ei tykännyt pönkittämisestä, hänelle oli riittävää se, että häntä kristittynä pidettäisiin. Tämä Raamatun vastainen työ lapin aseman pönkittämiseksi kostautui myöhemmin evankelisesti suuntautuneille lapin hengellisen hallinnon vaihtuessa tiukan seurakuntakurin ja perinnäissääntöjen kannattajiin.

      1998 herätysliikkeen piirissä nuoret ja nuoret aikuiset perustivat Ruukku-lehden, jonka joku voisi tulkita opposition lehdeksi. Lehden idea oli kuitenkin vastaava kuin Lutherilla uskonpuhdistuksessa, palata juurille, palata totuuteen, palata Raamattuun ja lisätä luterilaisen kristinuskon ja Raamatun tuntemusta seurakuntalaisten keskuudessa. Ruukkua vastaan saarnattiin ajoittain ankarasti ja toisinaan surkuhupaisesti. Ilmainen mainos lisäsi suosiota. Ruukun kannattajina toimivat mm tässä kirjoituksessa aiemmin mainitut saarnaajat. Myöhemmin syntyi nettiruukku netissä tapahtuva keskustelufoorumi, jonka kautta seurakuntalaisille tarjoutui mahdollisuus rakentua sanaan. Erityisesti kun netissä aloitettiin raamatturuukku keskustelu.

      2000-luvun alkuvuosina syntyi paine irrottautua kirkosta. Seurakuntalaiset aktivoituivat historiallisesti poikkeavalla tavalla ja keräsivät nimiä ilmaisten kantansa ja tahtonsa säilyttää edelleen yhteys kansankirkkoomme.

      Nimilista oli avuksi, lisäksi apuna oli porilaisen iäkkään sananpalvelijan Vihermiehen vahva kanta säilyttää herätysliike kirkon yhteydessä. Myös pää-äänenkannattajassa Rauhan Siteessä julkaistiin vastaava kannanilmaus. Lapin vanhimpien oli nieltävä harminsa ja lähdettävä takaisin seudulle, jossa murheita sai purkaa tunturia samoillen Lars Leevin tavoin. Asian tiimoilta tuli tämän jälkeen lähes 10-vuoden hiljaisuus. Monet sananpalvelijat ehtivät taivaan kotiin, myös Vihermies. Myös Suomen ev.lut kirkko eteni tässä välissä nopeasti huonompaan suuntaan, erityisesti vuoden 2006 toimintojen seurauksena konservatiivipapeille osoitettiin kirkon ovea ja monet joutuivat luopumaan kutsumustehtävästään kirkon yhteydessä. Esikoislestadiolaisille tämä pappien ajojahti kirkon taholta ei merkinnyt juuri mitään, koska pappeja on aina ollut vähän tai ei lainkaan. Teologisen tiedekunnan opintoja ei ole koskaan suositeltu.
      10-vuoden jälkeen kirkosta irtautumisen paine syntyi uudestaan. Lapista keksittiin kaikenlaisia ”keppihevosia” perusteiksi hoitaa sakramentit itse Amerikan seurakuntien tavoin. Lapissa oli ymmärretty Amerikan matkojen seurauksena oman ehtoollisen tuomat lämpöiset ja kotoiset rakenteet. Myös ruotsin kirkon selkeästi vielä huonompi tilanne ajoi tähän suuntaan. Suomessa erääksi ongelmaksi opposition näkökulmasta muodostui mm kirkkolaki, jossa selkeästi ilmaistaan sakramenttien hoitaminen papin tehtäväksi. Kirkon jäsenenä maallikko ei saa napata sakramenttien hoitoa itselleen. Ensin pitää erota kirkosta, sen jälkeen sakramentteja voi hoitaa itse vapaakirkkojen tavoin. Näin suureen muutokseen ei valmiutta ollut. Viime viikolla ilmestyneessä esikoislestadiolaisten lehden Rauhan Siteen välissä olevassa liitteessä todetaan: ”esikoislestadiolaisuus on evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimiva herätysliike.” Näin siis todetaan ymmärtämättä sitä, että sakramentit ovat luterilaisen kirkon aarre Sanan ohella. Ne ovat kirkolle sellainen aarre, että toimimalla omavaltaisesti sakramenttien suhteen, kirkolle ei oman oppinsa seurauksena jää muuta vaihtoehtoa, kuin todeta, että sakramenttiyhteyttä ei enää ole, eikä siten enää saman kirkon yhteyttä. Kirkolla ei kuitenkaan ole muita keinoja, kuin todeta asia. Esikoislestadiolaisten enemmistö edelleen yksilöinä kuuluu kirkkoon, siitä eroamiseen kynnys on korkea. Esikoislestadiolaisuuden hengellinen johto ehkä hiljaisesti toivookin, että heitä vainottaisiin ratkaisun tähden, jolloin saavat aiheen tiivistää rivejään ja sulkea ”kuolleen kirkon” vaikutukset kokonaan ulkopuolelleen.

      Kirkossa vakavistakin ongelmista huolimatta sen oppi on oikea, vaikka kirkko itse ei noudata kaikilta osin omaa oppiaan. Esikoislestadiolaisuuden jakautumisprosessi osoitti, että Sanasta ja sakramenteista kirkossa kuitenkin pidetään kiinni, niistä luopumalla kirkko lakkaa olemasta kirkko.

      Hyvää tässä kaikkien tappioksi koituneessa ”kolmen kaupassa” on se, että kaikille osapuolille sakramentit ovat merkittävä ja iso asia. Toivottavasti katekismuksen mukainen sakramenttiopetus saa jalansijaa esikoislestadiolaisuudessa, esikoisissa ja ev.lut kirkossamme. Sielunvihollisen tahto on erityisesti sotkea oikea sakramenttiopetus, koska sakramentit sisältävät avaimet pelastumiseen.

      Oppositio oli sietänyt pari vuosikymmentä, monet paljon pidempäänkin ahdasta seurakuntaoppia, lapin vanhimpien auktoriteettia, vaikka jotkut keskustelujen ja saarnojen seurauksena olivat jo havainneet teologian osaamisen tason niin surkeaksi, että syvällisempi raamatullinen keskustelu oli mahdotonta.

      Lapin vanhimpien asema on niin vahva ja tärkeä osa esikoislestadiolaista identiteettiä, että hajaannuksessa pienemmäksi ryhmäksi jäänyt Esikoiset ry:n väki ei rehellisesti tarkasteltuna voi nimittää itseään alkuperäiseksi esikoislestadiolaiseksi. Samoja piirteitä on toki paljon molemmissa joukoissa erityisesti monissa käytännön kysymyksissä. Esikoiset ry:n sananpalvelijoiden opetus on teologien puuttumisesta huolimatta selkeästi raamatullisempaa vanhempaan yhteisöön verrattuna, erityisesti auktoriteettikysymyksissä ja seurakuntaoppiin liittyvissä asioissa. Esikoiset ry:n toimintaan valitut uudet sananpalvelijat ovat lähempänä luterilaista kastekäsitystä, kuin vanhassa yhteisössä sananpalvelijatehtävässä toimineilla on. Vanhempaan yhteisöön toki myös jäi sananpalvelijoita, joiden opetuksessa isoissa kysymyksissä ei ole havaittavissa Raamatunvastaista opetusta. Tästä syystä rukouksen lahjan saaneiden kannattaa edelleenkin siunata kansankirkkomme ohella molempia esikoislestadiolaisia yhteisöjä.

      Liked by 1 henkilö

      1. Raattamaa oli johdonmukaisesti Takkisen ja hänen kannajiensa puolella Amerikan riidoissa. Hän ei hyväksynyt esim. A. L. Heidemanin johtajuutta Kuparisaaren lestadiolaisseurakunnassa. Ei siis voi sanoa, että vain takkislaiset riitelivät, riitaan tarvitaan toinenkin osapuoli. Heideman oli vaikeaselkoinen ja erikoinen persoona, ja juuri heidemanilaiset olivat niitä, jotka kannattivat Amerikan lestadiolaisuuden hajaantumiskehitystä! Se on muistettava.

        Uuras Saarnivaara on kuvaillut Heidemanin ja heidemanilaisten käyttäytymistä kirjassaan Amerikan apostolis-luterilaisuuden historia. Asioilla on vähintäänkin kaksi puolta 🙂

        Tykkää

    2. Jupe: ”Mielipiteeni on, että tänä aikana ei tarvita kristillisessä seurakunnassa mitään opillisia viilauksia niin paljoa kuin sitä, että saarnattaisiin todellista parannusta ja ankaraa pyhitystä.”
      Hmm. Ankaraa pyhitystä.

      Jupen huoli on oikea ja me varmaan kaikki jaamme sen, mutta mitkä ovat oikeat keinot lähestyä asiaa. Itse en tiedä, onko itsetarkoituksellinen ”ankaran pyhityksen” saarnaaminen sellainen. Toki täytyisi paremmin keskustella, mitä tuolla sanaparilla tarkalleen tarkoitat.

      Itse muotoilisin lääkkeeksi tuohon huoleen puhtaan Jumalan sanan saarnan. Jumalan sanan, johon kuuluu laki ja evankeliumi, ilman, että saarnaajan tarvitsee itse lisätä siihen mitään, ja toisaalta jättää siitä mitään poiskaan. Totuudellista, rehellistä, suoraa puhetta. Raamatun selittämistä Raamatulla. Uskova kuulee Jumalan sanassa evankeliumin, epäuskoinen lain. Laki ajaa kyselemään kuinka voin pelastua. Seurakunta on siellä missä Jumalan sana puhtaasti saarnataan.

      Tekisi mieli ehdottaa, että unohdetaan hetkeksi vl-kulttuuri, kaanaankieli, perinne? Luetaan ja tutkitaan Raamattua ihan niinkuin tutkisimme sitä ensimmäistä kertaa. Mitä sieltä nousee? Miten ihminen pelastuu?
      Ehkä tähän suuntaan ollaan vähitellen menossa. Uskonpuhdistusta.

      Tykkää

      1. Ankara pyhitys oli kieltämättä aika kärkevästi sanottu, pyhityskin olisi riittänyt. Tarkoitan sitä, että nyt ei juurikaan saarnata esimerkiksi kristillisestä elämästä, hyvistä teoista jne. sensijaan, että aina kuultaisiin niistä ”stokmannin portaista”, mitkä vie perille ilman mitään. Raamatun mukaan kristittyjen tulisi kasvaa uskossa, rakkaudessa, hyvissä teoissa, Kristuksen tuntemisessa jne. ja seurakunnan tehtävänä on tukea kristittyä tässä, eikä se ole tukemista, että saarnapöntöstä toitotetaan aina vain sitä, että ei tässä mitään, kunhan ollaan vaan tässä valtakunnassa ja uskotaan omat synnit anteeksi, ei Jeesus ja apostolitkaan niin kehottanu ja opettanu kristittyjä. Opetus voisi olla ehkä vähemmän vastustusta herättävä termi. Se saarna, mitä nyt kuulee, ei moniltakaan osin tue tällaista muuten kuin tapanormistojen osalta ja se nyt lähinnä vain pahentaa tilannetta, koska ihmiset luulee pelastuvansa pitämällä tapanormit ja olemalla mukana. Tästä syystä ensin tarvitaan parannusta ”kuolleista töistä”, koska monille on, niinkun Rovasti Laestadius sanoo, kasvanut kuollut usko pääkalloon. Pyhitystä taas on lähes turha saarnata ihmisille, joita ei ollenkaan kiinosta (siis jos on kuollut usko). Jumalan tunteminen auttaa huomattavasti siinä asiassa ja se saavutetaan raittiilla parannussaarnalla joka johtaa itsetutkiskeluun, ja selvällä evankeliumin julistuksella ja oikeastaan tarvetta olisi selittää tarkasti, miten ihminen itseasiassa pelastuu, koska ihminen voi kuulla miljoona synninpäästöä ja olla silti hukassa, varsinkin sellainen, joka on ikänsä ollut seurakunnassa.

        Oikeastaan minulle riittäisi se, mitä itsekin sanoit, että jos saarnattaisiin (systemaattisesti) Jumalan sanaa (alkaen) uudesta testamentista sellaisenaan liikoja kaunistelematta ja oltaisiin valmiita sanomaan se, mitä Raamattu sanoo. Ja näin vältyttäisiin myös siltä, että valikoitaisiin aina korvasyyhyyn jotain. Kaikki tulisi saarnattua, mitä tulisi saarnata.

        ”Tekisi mieli ehdottaa, että unohdetaan hetkeksi vl-kulttuuri, kaanaankieli, perinne? Luetaan ja tutkitaan Raamattua ihan niinkuin tutkisimme sitä ensimmäistä kertaa. Mitä sieltä nousee? Miten ihminen pelastuu?”

        Tähän sanon ison aamenen.

        Tykkää

  9. Hieno kirjoitus Joonalta, kiitos!

    Minua on jo pidemmän aikaa tuskastuttanut juuri tuo, että liian usein seuroissa sanoma on tuota ”Jumalan valtakunta/seurakunta sitä ja tätä”, kun taas Jeesusta ei monesti mainita ollenkaan muuten kuin synninpäästösanoissa. Olen useasti miettinyt onko seuroihin lähteminen sopivaa, kun se vaikuttaa minusta toisinaan niin epäjumalanpalvelukselta. Siltä se vaikuttaa, kun oma joukko nousee monissa puheissa julistajan asemasta jumalalliseen julistettavan asemaan.

    Onneksi on myös Kristus-keskeisiä puheita. Osa puheista on taasen ”neutraaleja” siinä mielessä, että niissä ei puhuta seurakunnasta eikä Kristuksestakaan. 🙂 Minun kohdalleni vain tuntuu sattuvan eniten noita seurakuntekeskeisiä puheita. Ehkä ne ovatkin yleisimpiä. Harmi ettei etukäteen voi tietää millainen puhe tulee olemaan. 😀

    Synninpäästöön liittyen oivalsin joskus pari vuotta sitten, että kun joku lausuu synninpäästösanat, hän ei siinä tilanteessa anna syntejäni anteeksi, vaan ennemminkin vakuuttaa, että minä saan uskoa ne anteeksi annetuiksi. On siis periaatteessa eri asia kysyä toiselta ”saanko syntini anteeksi” kuin ”saanko uskoa syntini anteeksi”, ja vastaavasti on eri asia vastata tuohon että ”saat synnit anteeksi Jnjv” kuin ”saat uskoa synnit anteeksi Jnjv”. – Tietenkään käytännössä ei ole merkitystä mitä sanoja ja sanamuotoja käyttää. Merkitystä on sillä että uskoo, että synnit on jo kerran sovitettu parisen tuhatta vuotta sitten Golgatan ristillä.

    Muistan elävästi sen hetken, kun tein tämän oivalluksen. Olin yksinäni petaamassa petiäni, kun mielessäni pyöri tähän aiheeseen liittyviä ajatuksia. Sitten kun yhtäkkiä tajusin tuon asian kunnolla – että minunkin syntini on jo kerran annettu anteeksi – palaset loksahtivat paikoilleen ja olin aivan haltioissani. Tämä oivallus oli niin mullistava, että pidän sitä uudestisyntymisenäni.

    Eihän tuo tietenkään mitenkään erikoinen oivallus ole. Mutta ehkä se oli minulle siksi niin merkittävä, että olen elämäni aikana kuullut varsin monesti siitä, kuinka vapauttava ja ihana ja mahtava tunne tulee siitä, kun on saanut ”hoitaa omaatuntoaan evankeliumilla” (siis ripittäytyä ja kuulla toiselta ihmiseltä synninpäästösanat), mutta en ole ikinä kokenut moisia positiivisia tunteita. Päinvastoin, olin monesti ajatellut että enkö osaa uskoa oikein vai missä on vika, kun olo oli synninpäästön jälkeen ennemminkin tyhjä kuin mitenkään autuas. Erityisen hämmentävää se on ollut silloin, kun sillä on yrittänyt saada vapautuksen erityisen ahdistuneeseen olotilaan.

    Jeesus on tie, totuus ja elämä, eikä kenkään pääse Jumalan tykö muuten kuin Hänen kauttaan. Kun opetetaan, että vain tässä joukossa – vain tätä tietä pitkin, entisten lampaiden jalanjäljissä – pääsee perille, eikö seurakunta ole silloin syrjäyttämässä Kristusta? Samanlainen vaaranpaikka on siinä, kun opetetaan, että synnit saa anteeksi vain uskomalla toisen uskovaisen julistaman synninpäästön.

    Liked by 3 people

    1. Kieli ja sanat ovat tärkeitä ja ohjaavat ymmärrystämme ja ajatteluamme.

      ”Saanko syntini anteeksi” on tavallaan lyhennelmä kysymyksestä ”saanko uskoa syntini anteeksi”, mikä taas on lyhennelmä kysymyksestä ”saanko uskoa syntini anteeksi annetuiksi”. Vastaus kokonaisuudessaan tähän tärkeään kysymykseen kuuluu periaatteessa: ”Usko syntisi Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetuiksi”. Eli saat uskoa, että kaikki synnit on annettu anteeksi hänen nimessään jne. Keskeistä on huomata anteeksi antamiseen liittyvä aikamuoto, joka on perfekti.

      Usein sanotaan, että tärkeintä on ”uskoa omat synnit anteeksi”. Nii-in, tavallaan, mutta onko painopiste kaikkein turvallisin?

      Jeesus sanoo: ”He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun” (Apt. 26:18). Jumala puhdistaa sydämemme uskolla (Apt. 15:8-9).

      Tärkeintä on uskoa Jumalaan Poikaan.

      Minulla on sellainen kuva, että ajan kuluessa tuttu synninpäästön sanoma muuttuessaan (osittain) fraasiksi on ajatukseltaan ja sanamuodoltaan hiljalleen typistynyt ja painoarvo on siirtynyt Kristuksen kertakaikkisesta teosta synteinpäästön julistamisen tapahtumaan.

      Esikoislestadiolaisten käytäntö ”todistaa” toiselle synnit anteeksi(annetuiksi) on kielellisesti oikein hyvä.

      Liked by 1 henkilö

    2. Matiaksen oivallus on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.
      Voidaanko ajatuksen juoksua jatkaa seuraavasti: Jos kyseessä ei ole rikkomus suoraan toista henkilöa vastaan, niin silloin vakuutuksen antaja voi olla kuka tahansa, jos vain itse pystyt siitä saamaan vahvistuksen uskollesi.
      Voisiko kysmyksen asettelu silloin olla yhtälailla: ”Onko Jeesus kuollut minunkin puolestani?” Ja vastaus: ”Kyllä on.”
      Yksinkertaista uskoa 🙂

      Liked by 1 henkilö

      1. Hanna Nurmisen väitöskirjassa on lainaus SRK:n vuonna -75 julkaisemasta Lintukoto-kirjan kertomuksesta, jossa ajatuksenjuoksua jatketaan vielä pidemmälle. Vakuutuksen antaja on minä itse!

        ”Sano pienelle sielulles: miksi olet niin levoton, synnithän ovat anteeksi annettu. Täytyy näin itselleen saarnata kun ei ole muita, jotka saarnaisivat. Vahvassa turvassa saat olla Jeesuksen verihaavoissa.” (Äiti kirjoittaa kaupungissa opiskelevalle lapselleen.)

        Tykkää

      2. Tuon oivalluksen minäkin sain jo nuorena. Viimeistään 1980-luvulla huomasin, että monet uskoivat syntien olevan anteeksi vain, kun synninpäästön julistus tapahtuu. Eli synninpäästöstä lestadiolaiseen tapaan muodostui tavallaan tärkeämpi, kuin usko Kristuksen antamaan uhriin. Tätä en voinut hyväksyä silloin, enkä tänäänkään.

        Liked by 1 henkilö

    3. Jupelle. Jep, opetus on hyvä sana. Selittäähän Luther kolmatta käskyä: Emmekä halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja o p i m m e .

      Meillä on siis vielä (ja koko ajan) jotain opittavaa, vaikka olisimme löytäneet olennaisimman! Ja sitä teemme innolla ja mielenkiinnolla!

      Tykkää

  10. ”Olen useasti miettinyt onko seuroihin lähteminen sopivaa, kun se vaikuttaa minusta toisinaan niin epäjumalanpalvelukselta. Siltä se vaikuttaa, kun oma joukko nousee monissa puheissa julistajan asemasta jumalalliseen julistettavan asemaan.”

    Augustinukselta semmonen hyvä pointti tähän saumaan, kun Matiaskin valitteli tuossa. Täällä meilläpäin, siltä minusta ainakin tuntuu, on viimeaikoina saarnattu enemmän PH virkaa ja seurakuntaa kuin evankeliumia. Hiukan alkaa huolestuttamaan kyllä, olen yrittänyt olla pitkämielinen ja laittanut oman vikomiseni piikkiin aika paljon, mutta seurataan tilannetta. Tässä Augustinukselta:

    ”Tämä yksi Kirkko on perustettu palvelemaan yhtä Jumalaa. Kirkko ei tahdo, että sitä edes osittainkaan palveltaisiin Jumalan sijasta. Se ei halua tulla epäjumalaksi niille jumalallisille olennoille, joista koostuu Jumalan temppeli: heidät on tehnyt Jumala, jota ei kukaan ole tehnyt.” (alaviitteessä, että jumalalliset olennot tarkoittavat tässä ihmisiä ja aiemman kontekstin perusteella tämä käy myös ilmi. Usko, toivo, rakkaus, Augustinus, s. 75-76)

    Tykkää

  11. Kiitos Joonalle avauksesta. Se kuten siitä seurannut keskustelukin on mielenkiintoinen ja koskettelee mielestäni tämän meidän herätysliikkeemme kannalta ajankohtaisesti aivan keskeisiä ja ratkaisevan tärkeitä asioita. Väittäisin että ellei näistä asioista kyetä rehellisesti totuutta etsimään ja tarvittavia korjausliikkeitä tekemään on edessä liikkeen laajamittainen näivettyminen. Pinnan alla kytee suurta väsymystä. Tuskin ihmiset ovat motivoituneita pidemmän päälle pyörittämään näin laajamittaista toimintaa pelkästään perinnettä ylläpitääkseen. Ja olisihan se hengellisessä mielessä jo aivan merkityksetöntäkin. Mutta jos haluamme olla Kristuksen seuraajia ja muodostaa osan hänen elävästä seurakunnastaan, niin olisi syytä vaalia sisällön raamatullisuutta ja aloittaa jatkuvassa uskonpuhdistuksessa eläminen myös käytännön tasolla eikä vain puheissa. Tämä kaikki koskee tietysti yhtä lailla itseäni. Eipä voi juuri ylpeillä asian eteen tehneensä.

    Tuossa muutamat edellä kuvailivat oman uskon elämänsä vaiheita. Ajatuksia herättäviä puheenvuoroja. Oma usko on pidemmän aikaa ollut lähinnä mallia ”Herra auta, me hukumme”.

    Liked by 1 henkilö

    1. Erinomainen kommentti, kiitos Siirak!

      Olen itsekin aistinut tuon pinnan alla kytevän laajan väsymyksen toiminnan pyörittämiseen. Monella paikkakunnalla olen kuullut valituksia siitä, että ihmiset eivät osallistu ry:n toimintaan yhtä aktiivisesti kuin aiemmin. Useana vuonna myös suviseuroihin ja maakunnallisiin seuroihin on ollut vaikea saada tarvittava määrä työvoimaa.

      Mistä väsymys voisi johtua? Osa siitä on varmaan sitä, että ihmiset ylipäätään osallistuvat nykyisin laiskemmin yhdistystoimintaan. Somen myötä yhteydenpito muihin on niin helppoa, että ihmisten ei tarvitse enää olla mukana kerhoissa ja yhdistyksissä seuraa löytääkseen.

      Väitän kuitenkin, että kyse on myös syvemmästä. Pitemmän päälle ei jaksa osallistua toimintaan, josta ei saa hengellistä ruokaa. Ja hengellistä ruokaa voi saada vain julistuksesta, jonka keskiössä on Kristus, joka itse on Elämän Leipä.

      Hengellistä ruokaa ei saa tällaisesta julistuksesta: ”Tämä joukko, Jumalan lasten joukko, on Jumalan seurakunta ja Jumalan valtakunta. Ainoastaan tämän valtakunnan kautta kulkee tie kunnian valtakuntaan. Tämän joukon ulkopuolella e tule kukaan vahingossakaan autuaaksi, mutta jos tämän joukon mukana jaksaa kulkea, pääsee varmasti taivaaseen.” Tai ainakaan minä en saa.

      Surukseni joudun toteamaan, että suuri osa vanhoillislestadiolaisesta julistuksesta on nykyään tuon tyyppistä. Se on traagista, koska aikoinaan vl-liike oli kuuluisa Kristus-keskeisestä julistuksestaan.

      Liked by 3 people

      1. Olen samaa mieltä siitä että perimmäinen syy löytyy sisällöstä. Nostit esille myös muuttuvat yhteydenpidon tavat. Ylipäätään moni asia on muuttunut siitä kun nykyiset toiminta muodot on kehitetty. Toki on tapahtunut myös toimintamuotojen muutoksia ja kehittämistä. Mutta ylipäätään toi mintamuodoiltaan näin laaja ja tilaisuuksiltaan runsas toiminta on melko nuori ilmiö liikkeessämme. Aivan ajallisestikin kysyntä oli viime vuosikymmeninä toiminnan suhteen suuri, koska lähes koko ihmisten elämä harrastuksineen ja ihmissuhteineen kiertyi liikkeen toiminnan ympärille.

        Tykkää

      2. Joona, sinä kiteytit juuri ydinasian toiseksi viimeisessä kappaleessa: todellakin, kenen sielu kostuu ja virvoittuu tästä saarnasta? Ei kenenkään.

        Vanhoillislestadiolaisuuden hengellinen näivettyminen pistää silmään. Jotain on pahasti pielessä. Jumala auttakoon!

        Tykkää

      3. Miksi Joona olet lähtenyt syömään vieraasta laumasta väärää ravintoa ja arvostelemaan vanhoillislestadiolaisten puhujien sanomaa?Sanotaanhan Raamatussa kylläkin että itse teistänne nousevat ne sudet jotka eivät laumaa säästä! Ethäin ole yksi niistä paimenista?Muualla ei tulla autuaiksi, ei ole kuin yksi tie. Siellä on oikeaa ravintoa,siellä kuuluu Hyvän Paimenen kutsuva ääni niillekin lampaille ja paimenille,joita pedot uhkaavat! Tule takaisin, luovu kaikesta vihollisen aikaansaamasta hapatuksesta ja palaa omaan laumaasi! Siellä on evankeliumin puhtaat virrat ja Pyhän Hengen sovintosaarna ja Kristus itse on sen lauman pää! Usko anteeksi kaikki Jeesuksen nimessä ja kalliissa Vapahtajamme maahan vuotaneessa veressä kaikki epäilykset ja väärät opit sekä harhapolut! Olimme iloisia siitä että näit uskossa oikean tien ja puheesi oli raitis, mutta nyt uhkaavat väärien henkien mukana pois kulkeneet ja kauaksi eksyneet juuri sitä sananpalvelijaa ! Jumala auttakoon Sinua löytämään takaisin oikeaan laumaan ja oikean tien,sinne missä on ilo ,rauha ja vapaus, jonka vain oikea syntien anteeksiantamus voi tuoda ja Pyhä Henki ,joka todistaa sydämestä sydämeen:Tämä on Jumalan Valtakunta!Ovet ovat auki armon valtakunnassa vieläkin! Tervetuloa Myrskyntielle Oulunkylään Helsingin Rauhanyhdistykselle!

        Tykkää

      4. Kiitos kommentistasi, ”Jumalan valtakunnan löytänyt”. Uskon, että kirjoitit sen vilpittömällä mielellä. Ikävä kyllä kommenttisi on samalla erinomainen havaintoesitys niistä ongelmista, joista kirjoitin.

        Vanhoillislestadiolainen yhteisö näyttää olevan Sinulle itsestäänselvästi Jumalan valtakunta, jossa ovat ilo, rauha ja vapaus sekä evankeliumin puhtaat virrat, Pyhän Hengen sovintosaarna ja Kristus itse päänä. Vanhoillislestadiolaisten seurapuheiden arvosteleminen on automaattisesti väärin, koska ne ovat Jumalan valtakunnan puheita. Ongelmien havaitseminen vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä on automaattisesti sielunvihollisen työtä, koska se, että vanhoillislestadiolaisuus on Jumalan valtakunta, on ehdoton, apriorinen totuus. Tämä kaikki johtaa siihen, että seurakunta/valtakunta uhkaa Sinunkin viestissäsi muuttua julistuksen tärkeimmäksi sisällöksi ja ohittaa näin Kristuksen.

        Uskomme ylin auktoriteetti, Raamattu, opettaa mielestäni toisella tavalla. On totta, että seurakunnalla Kristuksen ruumiina ja Jumalan huoneena on sanomattoman tärkeä tehtävä olla eräänlainen Jumalan läsnäolon paikka maailman keskellä. Samalla Raamattu kehottaa seurakuntaa jatkuvaan itsekritiikkiin: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2. Kor. 13:5)

        Heprealaiskirjeessä apostoli toteaa: ”Kristus on uskollinen Poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me, JOS loppuun asti pidämme vahvana toivon rohkeuden ja kerskauksen. Sentähden, niinkuin Pyhä Henki sanoo: ’Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa, jossa teidän isänne minua kiusasivat ja koettelivat, vaikka olivat nähneet minun tekojani neljäkymmentä vuotta; sentähden minä vihastuin tähän sukupolveen ja sanoin: ’Aina he eksyvät sydämessään’; mutta he eivät oppineet tuntemaan minun teitäni; ja niin minä vihassani vannoin: ’He eivät pääse minun lepooni’.’ Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta…” (Hepr. 3:7-12)

        ”Jos” on tuossa tärkeä sana. Apostoli ei kirjoita: ”Jumalan huone olemme me, ja jos joku huomaa meidän opetuksessamme tai toiminnassamme vikoja, hän on automaattisesti sielunvihollisen asialla.” Sen sijaan hän toteaa vapaasti mukaillen: ”Jumalan huone olemme me, JOS emme paaduta sydäntämme.” Se, että jokin yhteisö on Jumalan seurakunta, ei ole siis koskaan itsestäänselvyys. Jokaisen seurakunnan tulee valvoa ja katsoa Jumalan sanan peilistä, näkyvätkö sen elämässä ja opetuksessa oikean Kristuksen kirkon tuntomerkit.

        Siksi vanhoillislestadiolaisuudenkaan ei tulisi enää pitää itsestäänselvänä, että sillä on Kristus päänä ja että sen keskuudessa vuotavat puhtaat evankeliumin virrat. Sen sijaan sen olisi korkea aika ryhtyä pohtimaan nöyrästi Jumalan sanan valossa: Julistammeko me puhdasta Jumalan sanaa? Onko Kristus meidän seurakuntamme päänä? Julistammeko me evankeliumia Vapahtajan maahan vuotaneesta sovintoverestä vai itsestämme?

        Olen iloinen, ”Jumalan valtakunnan löytänyt”, että olet löytänyt Kristuksen ja omalletunnollesi rauhan. Valvo uskossa, jotta Sinulla säilyy elävä Kristuksen tunteminen ja että mikään, edes seurakuntayhteys, ei ohita sitä Sinulla tärkeysjärjestyksessä ja nouse epäjumalan asemaan.

        Liked by 1 henkilö

  12. Johanna: “Voin sanoa, että olen ”nähnyt” Jumalan, Enää ei ole niin, että uskon, vaan voisin sanoa, että tiedän Jumalan olevan. Näitä kokemuksia on niin vaikeaa sanallisesti kuvata, että en edes yritä…”
    Jaan samantyyppisen kokemuksen noin 15 vuoden takaa sekä sen jälkeen.
    Elämän ja kuoleman rajapinnoissa, tai kovissa hengellisissä kamppailuissa, meille voidaan raottaa tulevaisen elämän ja tämänpuoleisuuden välistä verhoa. Kokemus voi olla käänteentekevä. Itseäni nämä kokemukset ovat herkistäneet ihmisen pahuudelle, myös omalle raadollisuudelle, ja jonka seurauksena olen kokenut mm. lasten hyväksikäyttöön liittyvät asiat ym. väärinkäytöksistä vaikenemisen kristillisyytemme sisällä erittäin raskaasti. Myös kaikenlainen epärehellisyys ja tekopyhyys tuntuu pahalta.
    Muutama ajatus liittyen oikeastaan edellisen blogin aiheeseen ja loppuosan puheenvuoroihin:
    Uuden Testamentin ja kristinuskon suuri tarina kärsimyksen ongelmaan lähtee uudenlaisesta Jumalan olemuksen tulkinnasta ja Hänen suhteestaan maailmaan. Koko pelastushistorian lähtökohtana on inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tuleminen. Tällöin Jumala luopuu kaikkivaltiuden tunnusmerkeistä ja saa osakseen ihmisen elämään kuuluvat kärsimykset ja kuoleman hyvin äärimmäisinä ja konkreettisina (Fil.2:6-9).
    Psykoanalyytikko ja teologian tohtori Matti Hyrck kirjoittaa kirjassaan `Onko Jumala hyvä?`, että mustavalkoinen tulkinta Jumalan olemuksesta on ihmismielen alkeellinen tapa järjestää todellisuutta, jolla ihminen hakee perusturvaa kaaosta vastaan. Ihmisen kasvaessa ja kehittyessä, lisääntyneet havainnot olevaisuuden luonteesta kuitenkin kyseenalaistavat tämän ihmismielelle sen varhaisimman turvan tuottaneen järjestyksen, jolloin mustavalkoinen jako hyvään ja pahaan onkin vain illuusio todellisuudesta. Kristittyjen pyhissä teksteissä näkyvä Jumalan kuvan mustavalkoisuus kietoutuu yhteen koko olevaisuuteen sisältyvään, huolenpidon Jumalaan. Jumala hoitaa kärsivää ja kuolevaa ihmistä sisällyttäen ja sulauttaen itseensä ihmisen ja koko ihmiskuntaa piinaavan sietämättömän kärsimyksen ja pahan olon muodot. Kärsimys ei kuitenkaan poistu elämästä kokonaan, mutta ihminen voi jakaa kärsimyksen ja pahuuden seuraukset rinnalla
    kulkevan kärsivän Jumalan eli Kristuksen kanssa, jolloin kärsimyksen kokemus menettää lamauttavan ja täydelliseen epätoivoon johtavan umpikujamaisen luonteensa. Jumala sisällyttää itsensä Kristuksessa ihmisen kärsimykseen, jolloin ihmisen jumalasuhde kokee laadullisen muutoksen ja Jumala ihmisen ulkopuolisena objektina siirtyy intensiivisesti ihmisen koko olemukseen (Gal.2:20): “Enää en elä minä, vaan Kristus minussa.”

    Lisää myöhemmin 🙂

    Tykkää

    1. Hieno kommentti kokonaisuudessaan sinulta Quo Vadis. Kiitos siitä. Samaistun voimakkaasti tuohon kokemukseen suhteessa hyväksikäyttöön ja muihin väärinkäytöksiin ja epäkohtiin liikkeen piirissä. Suoraan sanottuna nämä sekä yhä ilmenevä kyvyttömyys käsitellä ja korjata näitä ja edelleen käynnissäoleviin ongelmiin puuttumattomuus on romuttanut luottamukseni. Muutama viikko sitten Päivämiehen haastattelussa väistyvä puheenjohtaja toi voimakkaasti esiin kuinka hän on huolissaan liikkeen yhtenäisyyden puolesta. Itse ajattelen että hajotkoon jos ei muuta keinoa asioiden korjaantumiseen ole. Onko vaarana että ajattelussamme liikkeen elinvoimaisuus ja asema pohjoismaiden suurimpana herätysliikkeenä ajaa totuuden ja heikkojen puolustamisen edelle?

      Tykkää

  13. Kesäkukka
    Suurkiitos Joonalle tästä hienosta avauksesta, ja kommentoijille toinen toistaan upeimmista kommenteista! On ollut ihan häkellyttävää huomata näistä kommenteista, että niin samanlaisia kokemuksia löytyy monilta muilta. Niiden lukeminen kosketti niin paljon, että tuli itku. Erityisesti kosketti kommentti, jossa todettiin, että pinnan alla kytee suurta väsymystä, ja jossa mainittiin, etteivät ihmiset jaksa pyörittää tätä toimintaa pelkästään perinnettä ylläpitääkseen. Kysyn itseltäni, onko tässä sisältöä? Miten voin nähdä sen? Missä Kristus on? Kokoontuuko tämä yhteisö Kristuksen vai itsensä ympärille? Koin helpotusta myös siitä, että ajatukseni esimerkiksi yhteisön osin ravintoköyhästä hengellisestä annista ei välttämättä kerro uskoni vähyydestä tai siitä, että pelkästään minussa tai uskossani olisi jotain vikaa. (Tämän tajuaminen on hyvin haastavaa, sillä ylikorostuneeseen ja syvälle syöpyneeseen seurakuntaoppipakettiin kun kuuluu juuri tuo ajatus, että jos kokee jossain olevan parantamisen varaa, syy on omassa sydämen tilassa, eikä uskovaisten toimintaan tms. liittyvissä asioissa.)

    Osa kertoi saaneensa uskoa vahvistavia näkyjä. Jotain samansuuntaista olen itse kokenut, ja minulla on ollut lujana ajatus, että Jumala on olemassa ja Hänen armonsa on totta. Olen syntynyt vl-perheeseen, ja elänyt koko elämäni liikkeen yhteydessä. Kun ajauduin pitkällä aikuisiälläni elämässäni ja uskossani umpikujaan, koin, että usko, joka minulla oli, ei toimi, ja on täysin mahdoton. Silloin ajattelin, että tässä täytyy nyt olla jokin väärinymmärrys, ja aloin etsiä syvempää tietoa mistä kristinuskossa oikeastaan onkaan kysymys. Siinä kohtaa mulla oli siis vahva ajatus, että olen ymmärtänyt jotain väärin, ettei kristinusko pohjimmiltaan voi olla toimimaton usko, ja että mulla taitaa olla jotain ihan oleellista löytämättä.

    Ensimmäisiä löytöjäni tein lukiessani Tuomo Mannermaan kirjaa Kristillisen opin vaiheet, jossa hän selittää Augustinuksen armo-oppia. Minulle alkoi vähä vähältä valjeta (prosessi on ehkä vieläkin hieman kesken), että vanhurskauttaminen on oikeasti kokonaan Jumalan työtä, eikä pelastumiskysymyksessä teoilla ole oikeasti mitään merkitystä. Sen hetken muistan, kun tajusin, että Jumala katsoo sydämeeni, ei tekojani. Jumalaa en voi hämätä; jos teen jotain, minkä ajattelen olevan hänen mielensä mukaista, mutta sydämeni vastustaa, se, mitä Jumala arvioi, on se vastustava sydän! Minun pitäisi siis alkaa huolehtia omasta sydämestäni, ja lakata huolehtimasta siitä, mitä teen. Se oli iso oivallus.

    Toisen oivalluksen hetken muistan myös, ja se liittyy ”tahrateologia”-traumaan. Olin juuri saanut päätökseen erään hengellisen kirjan ja kun laitoin kirjan kannet kiinni, tajusin sen, mitä jotkut ovat täälläkin kuvanneet: Syntini ovat anteeksiannetut koko ajan Jeesuksen sovintotyön tähden. Minun ei siis enää koskaan tarvitse olla peloissani siitä, etten olisi Jumalan oma, uskovainen ja turvassa, vaikka en olisi kuullut synninpäästön sanoja vähään aikaan. Että se ei riipu noista sanoista ja niiden kuulemisesta. Tämä toi ihmeellisen vapauden ja turvan tunteen. (Vieläkään en osaa oikein käyttää sielunhoidossani noita sanoja, koska ne tuovat mieleen tuon pelon ja riippuvuuden kokemuksen enkä aina oikein osaa ottaa niitä vastaan saarnoistakaan.)

    Koko tämän etsimislöytämisprosessini ajan olen kokenut olevani turvassa (enemmän kuin koskaan aiemmin), vaikka olen kuullut varoitteluja myös liiallisista pohdinnoista. Olen katsonut vl-yhteisön toimintaa hieman etäämmältä, mikä on ollut välttämätöntä terveemmän ja toimivamman suhteen muodostamiseksi. Karrikoidusti: se yhteisö, jonka yhteydessä opin vaeltamaan pelon alla raataen käskyjä ja säädöksiä täyttäen, saisikin näyttäytyä nyt (osana) seurakuntaa (?), jossa Kristus vapauttaa elämään kokonaan armosta, ja uskomaan iloiten. (Raskas tämä prosessi on ollut, eikä varmaan vähiten siksi, että näistä asioista suoraan puhuminen on vielä vaikeaa yhteisön sisällä, ainakin minulle. Myöskään katkeruuden tunteilta en ole välttynyt.) Mutta sopisiko tähän Raamatun jae: ”Herra tekee työtä omissa lapsissaan ja vie alkamansa hyvän työn meissä päätökseen asti, jos vain pysymme vahvana siinä luottamuksessa, joka meillä alussa oli.” (Fil.1.:6) Lisäksi Raamattu lupaa ”Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan.”

    Tämä ajatus, että esikoislestadiolaisten joukossa olisi myös ollut aina elävää uskoa, on hyvin mielenkiintoinen ja romuttaa ihan viimeistään sen epäilyksen, että uskominen olisi perinteissä. Ajattelen, että nyt viimeistään on tajuttava, että tapanormisto on saanut liian ison, jopa epäjumalan aseman (ainakin minun olisi tajuttava 🙂 ). Joona kirjoittaa: ”— rivi-vanhoillislestadiolaisten hengellinen elämä näivettyi yhä enemmän ulkokohtaiseksi yhteisön jäsenyydeksi ja sen asettamien normien noudattamiseksi. Tämän harharetken aiheuttamien hengellisten vahinkojen korjaaminen on vasta alkamassa.” Juuri tästä on kyse.

    Quo Vadiksen kommentti on mielenkiintoinen. Ehkä omassa prosessissani on kysymys tuohon liittyvistä asioista. Jumalasuhde on kokenut laadullisen muutoksen ja Jumala siirtynyt ulkopuolisesta objektista koko sisäiseen olemukseen. Tällaista prosessia mm. Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan Tähän olen tullut (jota voin suositella). Mielenkiintoinen on kysymys, missä tilassa aiemmin olen ollut vai onko se ollut sama tila, mutta nyt on vain eri näköala tms. En tiedä. Myöskin tämän seurakuntakysymys on vielä itselläni prosessissa, mutta alkaa varmaan vähitellen hahmottua.

    Mitä saarnoihin ja edellä mainittuun tulee, janoan kuulla Kristus-keskeistä, syvästi raamatullista saarnaa. Puhdas Jumalan Sana tuo turvallisen, vapaan mielen. Toisaalta sen alla huomaa myös oman syntisyytensä, mutta sekin on hyvästä. Mutta nimenomaan siten, että Jumalan sanan saarna, Jumalan sanan valkeuteen tuleminen aiheuttaa minulle tuon syntisyyden tunteen, ei seurapuhuja itse. Varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa minulle tulee vastustus kuulla noita synninpäästön sanoja, ja oloni on turhautunut ja tuskainen. Tälle olen yliherkistynyt kuin myös vähäisellekin seurakuntaoppikorostukselle. (Jos saarnataan ”tämä Jumalan lasten joukko menee taivaaseen” sana ”tämä” aiheuttaa vastareaktion. Riittäisi, että sanotaan ”Jumalan lasten joukko menee taivaaseen”.)

    Tällaisia – osin jäsentymättömiäkin ja hajanaisiakin ajatuksia ja oman prosessini kuvausta – tänään. Paljon muitakin ajatuksia nousi hyvistä kommenteistanne, mutta nämä nyt tässä Pitkä teksti, kiitos kun luit 🙂

    Tykkää

      1. Hulluinhuonelainen pohjautuu ruotsinnettuun Kristityn vaellukseen, siinä esiintyy sana hulluinhuonelaisia, dårhushjonen. Alkutekstin mukaan käännös menee näin, on tilanne jossa kummastellaan Kristittyä ja Uskollista Turhuuden markkinoilla: yhdet sanoivat että he ovat ulkomaalaisia miehiä, toiset sanoivat että he ovat bedlamilaisia.
        Bedlam oli käyttönimi suurelle sairaalalle, nimeltä Betlehem. Sijaitsi Lontoossa ja siellä hoidettiin myös mielisairaita, eli se oli hulluinhuone. Bedlamilainen = hulluinhuonelainen.

        Tykkää

  14. Joona: ”Sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaisuudessa on valtavasti hyvää ja ihailtavaa: kirkas evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta, rippikäytäntö, avioliiton kunnioitus, perhe- ja lapsimyönteisyys, kriittinen suhtautuminen alkoholiin ja viihteeseen.”
    Kyllähän nuo hyveitä kaikki taitavat olla, jos ne olisivat arjessa totta. Kirkas evankeliumi, really? Suhtautuminen viihteeseen näyttää minusta käytännössä hyvin epäloogiselta ja tekopyhältä. Galatalaiskirje 5:22-23 Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Löytyykö näitä? Ihan yhtäkin sanaa kun alkaa tarkasti miettimään, niin pääsee syville vesille.
    Ja pakko nostaa vielä tämäkin: ”Samalla on sanottava, että molempien liikkeiden haasteena näyttää olevan se, että vanhurskauttamisen paikka eli seurakunta uhkaa nousta tärkeämmäksi kuin itse vanhurskauttaminen..” Ai Uhkaa nousta ?! Olet ollut aika lempeä kirjoittaessasi:-)

    Mutta joo, oikeasti Joona hyvä kirjoitus, helppo samaistua.
    Myös kommenteissa rehellistä ja kiinnostavaa pohdintaa.

    Liked by 1 henkilö

  15. Jerusalemin alkuseurakunta ei korottanut itseään esikoisseurakunnaksi, Luther piti itseään
    vaivaisena matosäkkinä ja Laestadius lauman viimeisenä kulkevana paimenkoirana.
    Raattamaan kirjeitä Kierin kirjaan ”Aikakautemme vanhinten kirjoituksia” vääristeltiin
    mikäli uskomme Heikki ja Oskari Jussilaa. Joonas Purnulla ja Jällivaaran saarnaajilla
    riitti kuitenkin ainutlaatuisesti pokkaa puhua itsestään ”met wanhimmat ja esikoiset
    seurakunnassa”. Leonard Typön mukaan tällainen puhe häpäisi Kristuksen, joka on ainoa esikoinen
    pyhässä seurakunnassa. Kyse oli siis tässäkin eriseurassa seurakuntaopista.

    Augustinuksen mukaan käsitettä ”aika” ei ole olemassa sellaisena jatkumona kuin se
    yleisesti ymmärretään. On vain ”tämä hetki”, ennen sitä on vain ”muistot” ja sen jälkeen ”odotukset”.
    Pyhässä Hengessä saarnattu evankeliumi ei ole vain ”vakuutus” ennen tapahtuneesta, vaan
    Jumalan voima, joka sisältää voiman myös sen uskomiseen ”tällä hetkellä” ja ”nyt”.
    Jumalan lapsi onkin ”hetken lapsi”, joka hetki valmis ”matkaankiiruhtavainen”.

    ”Johannes sanoo, että jos meillä on osallisuus Jumalan kanssa,
    niin on meillä osallisuus keskenämme, ja siinä osallisuudessa Jeesuksen Kristuksen,
    Hänen poikansa veri puhdistaa meitä kaikesta synnistä. Tämä on valkeudessa vaeltamista

    Tapaamme niitäkin, jotka tunnustavat syntiä, vaan eivät kuitenkaan ole Jumalan
    lasten yhteydessä. Mutta valkeudessa vaeltamisessa tarvitaan anteeksiantamista.
    Jos tulee tunnolle jotain estettä, ettemme rohkene uskossa omistaa anteeksiantamusta,
    niin panemme sen esteen pois, tunnustaen ja anteeksianoen syntimme.”

    Sen me teille ilmoitamme, että teilläkin olisi osallisuus
    meidän kanssamme”. Eikö ole ihmisoppia tuo apostolin toivotus, että
    olla osallisuus ihmisten kanssa. Niin ainakin meidän aikamme epäuskoiset väittävät
    kun Jumalan lapset tahtovat osoittaa Jumalan valtakunnan kalleutta ja Jumalan lasten
    keskinäistä hengen yhteyttä. Mutta apostoli Johannes sanoo, että jos meillä on osallisuus
    Jumalan lasten kanssa, niin on meillä myös osallisuus Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen kanssa.
    Osallisuuksia on paljon maailmassa, vaan ei muuta niin kallista osallisuutta kuin Jumalan lasten osallisuus”
    ( Jaako Kanniainen v. 1914)

    Wäinö Havaksen mukaan usko ei ole tuntemisissa. ”Kun sanotaan kaikissa tuntemisissa, se
    sisältää myös huonot tuntemiset.” Lohdullista meille, jota emme löydä itsestämme mitään loogista
    perustetta sille, että olemme Jumalan lapsia.
    Herodes halusi nähdä Kristukselta ihmeitä. Kristus vaikeni. Pysäyttävää.

    Tykkää

    1. ”Tapaamme niitäkin, jotka tunnustavat syntiä, vaan eivät kuitenkaan ole Jumalan lasten yhteydessä. Mutta valkeudessa vaeltamisessa tarvitaan anteeksiantamista.”

      Onko tämä Kanniaisen kirjoitus mielestäsi siis jotenkin ristiriitainen sen kanssa, että saarnattu evankeliumi olisi uskovaiselle vain armonvakuutus?

      Toki ”vain” on huono sanavalinta, jos kerran kyse on niinkin tärkeästä asiasta, että saarnatun evankeliumin voimasta uskovainen jaksaa taas vapaasti uskoa ”tällä(kin) hetkellä” ja ”nyt(kin)”.

      Monilla tuntuu olevan vain se käsitys, että uskovaisella(!) voisi olla Jumalan edessä anteeksiantamattomia syntejä, jotka sitten aina nollataan seuraavassa synninpäästössä. Sitä ajatusta vastaan täällä on mielestäni esitetty kritiikkiä.

      Minun mielestäni Jeesuksen vertaus viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista kuvaa tätä asiaa hyvin. Lampun liekki kuvaa uskoa, joka tarttuu Kristukseen ja anteeksiantamukseen joka hetki kun lamppu palaa. Lamppua pitää aina hetkittäin täyttää öljyastialla, jotta se ei sammu. Lampun täyttäminen öljyllä rinnastuu mielestäni siihen, että Jumala hoitaa uskoamme seurakunnassaan sanan ja sakramenttien välityksellä. Syntini ovat siis anteeksi joka hetki niin kauan kuin liekki palaa, ei vain silloin, kun öljyä lisätään.

      Loppuun vielä pätkä vuonna -72 SRK:n julkaisemasta suviseurasaarnoja sisältävästä julkaisusta: ”Ja kun sanotaan, että se synti aina tarttuu, niin se myös tarttuu. Mutta oletteko ajatelleet sitä armoa, että, olette te ajatelleet, mutta ajatelkaa vieläkin sitä, mikä armo se on, että saa joka hetki uskoa anteeksi. Saatte joka hetki. Jumalan luokse ei pääse mitään saastaista ja epäpyhää niin me saamme joka hetki uskoa sen synnin anteeksi, joka meihin tarttuu ja matkan hitaaksi tekee. …Huomaamme, että meihin todella synti tarttuu. Mutta uskokaa itsenne pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi. Muistakaa ja uskokaa että synnitkin ovat joka hetki anteeksi ja sen tähden kun ne ovat joka hetki anteeksi niin me olemme kelvolliset Jumalan kasvojen edessä Jeesuksen Kristuksen ansion tähden. Me kelpaamme Jumalalle.”

      Tykkää

      1. Tuo kymmenen neitseen vertaus on itselläkin viime aikoikoina pyörinyt mielessä ja erityisesti olen miettinyt tätä kohtaa: ”Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin” (Matt. 25:8-10).

        Eikö tuossa olisi ollut paikka saarnata tyhmille evankeliumia? Miksi lähettää niitä toisaalle?

        Toinen blogin tekstiin osuvasti sopiva raamatun kohta on Joh. 10:16 ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

        Tykkää

      2. Tuohon ensimmäiseen en oikein osaa vastata. Kysymys on kyllä mielenkiintoinen. Olisiko siinä kuva siitä, että sillon kun Kristus seuraavan kerran tulee, on myöhäistä pyytää öljyä. Toisaalta Kristus tuli vasta sitten, kun he olivat ostosreissulla.

        Minä olen ymmärtänyt tuon muita lampaita -kohdan yksinkertaisesti niin, että ”tästä tarhasta” olevat lampaat ovat juutalaisia ja muut lampaat sitten pakanoita, eli me itse. Juutalaisethan kuvittelivat, että Messias tulee pelastamaan vain heidät.

        Tykkää

      3. Katso Samuli, jos englanti taipuu, tuolta ylhäältä tuo linkkaamani David Wilkersonin ”True Christian” -video, siinä hän puhuu juuri viisaista ja tyhmistä neitseistä ja varsin mielenkiintosella tavalla.

        Tykkää

      4. Ainiin, videon englanninkielisissä tekstityksissä on sana ”board”, se on väärin kirjoitettu, sen tulisi olla ”bored”, eli tylsistynyt.

        Tykkää

      5. Ajatus: ”Raattamaan kirjeitä Kierin kirjaan ”Aikakautemme vanhinten kirjoituksia” vääristeltiin
        mikäli uskomme Heikki ja Oskari Jussilaa. Joonas Purnulla ja Jällivaaran saarnaajilla
        riitti kuitenkin ainutlaatuisesti pokkaa puhua itsestään ”met wanhimmat ja esikoiset
        seurakunnassa”. Leonard Typön mukaan tällainen puhe häpäisi Kristuksen, joka on ainoa esikoinen
        pyhässä seurakunnassa. Kyse oli siis tässäkin eriseurassa seurakuntaopista.”
        – Miksi meidän pitäisi uskoa H ja O Jussilaa?
        – Mitkä olivat O ja H Jussilan motiivit?
        – Ovatko tutkijat, kuten Raittila, Kinnunen, Lohi tms löytäneet näyttöä siitä, että Raattamaan kirjeitä olisi väärennetty? Tai Koistinen?

        Tykkää

    2. Aivan oikea huomio Ajatukselta tuo, että lestadiolaisuudessa ei ole kysymys armonvakuutuksesta vaan absoluutiosta. Meinasin aiemmin kommentoida tuolla ylhäällä olevaan keskusteluun, että se vaikuttaa olevan lähempänä kalvinismia (nk. armolinja melkein sama asia) kuin lestadiolaisuutta tai luterilaisuutta, jos synninpäästö ajatellaan pelkäksi armonvakuutukseksi, mutta en sitten jaksanut.

      Siitä, onko usko tuntemisissa, voisin sanoa sen, että Raamatun mukaan usko (lue:Jumala) on kyllä hyvinkin vahvasti todellisuutta (en mielellään käytä sanaa tuntemiset, koska se on niin epämääräinen). Jeesuksen ja apostolien mukaan usko on selvästi tunnettava ja uskoontulo huomattava asia, ”uusi luomus” ja tämän voi moni todistaa tänäkin päivänä, sekä vanhoillislestadiolaiseksi kääntynyt että monessa muussa suunnassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kokoajan olisi huipputuntemiset ja siitä Psalmit myös todistaa, mutta myös niistä hyvistä tuntemisista. Psalmit itseasiassa puhuvat jopa sen puolesta, että kristityllä on ”pimeitä” aikoja, jolloin Jumlaa tuntuu kokonaan kääntäneen selkänsä.

      Herodes halusi nähdä Jeesukselta ihmeitä, mutta ei uskonut Häntä. Autuaita ne, jotka eivät näe ja silti uskovat. Usko on näkemistä ja Pyhä Henki lähetetään ja ”toimii” uskon kautta Jeesukseen. Aivan selvästi Raamattu puhuu, miten Jumalan voi tuntea ja löytää. Mielestäni petät itseäsi, jos perustat tuollaisten jakeiden varaan sen, jos et ole koskaan tuntenut Jumalaa. Kysymys ei ole minkään ihmeiden ja merkkien näkemisestä, vaan Jumalan tuntemisesta. ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.” (Joh. 8:31, 32). Minut pysäyttää enemmänkin se, että joku uskaltaa tuollaisten jakeiden varaan perustaa jotain, mikä kuuluu vain niille, jotka uskovat. Jumalan tunteminen on päivänselvä Raamatun totuus, sanottiin minua sitten hurmahengeksi siitä hyvästä tai ei.

      ”Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen sinut, ja nämä ovat tulleet tuntemaan, että sinä olet minut lähettänyt. Ja minä olen tehnyt sinun nimesi heille tunnetuksi ja teen vastakin, että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut, olisi heissä ja minä olisin heissä.” (Joh. 17:25, 26)

      Tuo Kanniaisen logiikka on aika huono sinänsä, että ei osallisuus Jumalan lasten kanssa ole sama asia kuin osallisuus Jumalan kanssa, vaan Jumalan lasten yhteydestä, Jumalan seurakunnasta löytyy myös Jeesus Kristus, jonka kautta päästään osalliseksi Jumalasta. Jos yhteys Jumalan lasten kanssa olisi yhtä kuin yhteys Jumalan kanssa, niin silloin ei olisi mätiä kaloja seurakunnassa.

      Osallisuus Johanneksen ja kumppaneiden kanssa tulee siis evankeliumin kautta, ei pelkän samanmielisyyden kautta, vaan tarkemminottaen Jumalan tuntemisen kautta. Johanneksen päätarkoitus ei ole saattaa ihmisiä vain yhteyteen ”meidän kanssamme”, vaan yhteyteen Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kanssa, jotta he pelastuisivat.

      ”minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa.” (1. Joh. 1:3)

      Tämän olemme kuulleet Jeesukselta, että Jumala on valkeus…:
      ”Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä.” (1. Joh. 1:5)

      Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalan kanssa, ”meillä ja Hänellä”, mutta elämme syntiä, emme tee totuutta, eikä meillä ole yhteyttä Jumalan kanssa:
      ”Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta.” (1. Joh. 1:6)

      Jos emme elä synnissä, on meillä yhteys Jumalan kanssa, siis yhteys ”keskenämme” ( = ME Jumala), niin Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä:
      ”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:7)

      Mitä Johannes tässä sanoo? Jos me sanomme, että meillä on yhteys Jumalaan, mutta elämme synnissä, niin se osoittaa sen, että emme ole totuudessa, eikä meillä todellisuudessa ole yhteyttä Jumalaan. Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalaan ja vaellamme valkeudessa, niin kuin Jumala on valkeudessa, silloin Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Tässä ”vaeltaa” on sama kuin olla tavan takaa, eli Johannes puhuu synnissä elämistä, ei yksittäisiä lankeemuksia. En siis usko, että tämä kohta siis kertoo sitä, että ”Jeesuksen nimessä ja veressä” tässä ”osallisuudessa” saa synnit anteeksi, vaan sen, että ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen” (Kol. 1:14), mutta ”… jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä” (Hepr. 10:26). Tämä on aivan tyypillistä kieltä Johannekselle ja on läpi kirjeen:

      1. Joh. 2:
      1 Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.
      2 Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.
      3 Ja siitä me tiedämme hänet tuntevamme, että pidämme hänen käskynsä.
      4 Joka sanoo: ”Minä tunnen hänet”, eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, ja totuus ei ole hänessä.
      5 Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme.
      6 Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen vaeltamaan, niinkuin hän vaelsi.

      1. Joh. 3:
      5 Ja te tiedätte hänen ilmestyneen ottamaan pois synnit; ja hänessä ei ole syntiä.
      6 Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä; kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut.
      7 Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää. Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas.
      8 Joka syntiä tekee, se on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti. Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot.
      9 Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt.
      10 Siitä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan lapsia ja ketkä perkeleen lapsia. Kuka ikinä ei tee vanhurskautta, hän ei ole Jumalasta, ei myöskään se, joka ei veljeänsä rakasta.

      Tykkää

      1. ”Jos sanomme, että meillä on yhteys Jumalan kanssa, ”meillä ja Hänellä”, mutta elämme syntiä, emme tee totuutta, eikä meillä ole yhteyttä Jumalan kanssa”

        Tuossa toki piti sanoa, että ”elämme synnissä”.

        ”Jos emme elä synnissä, on meillä yhteys Jumalan kanssa, siis yhteys ”keskenämme” ( = ME Jumala), niin Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä”

        Ja tuosta jäi puuttumaan nuolet, näköjään ei tähän tulleet. Laitetaan sitten vaikkapa näin: ”yhteys ”keskenämme” ( = ME – Jumala tai ME ja Jumala)”

        Tykkää

      2. Mannaa Jumalan lapsille helmikuun 20 päivänä, 2. Kor. 5:7

        Me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä. Evankeliumin valaisema ihminen kiintyy sanan kautta Kristukseen ja hänet saatetaan aivan hiljaisesti ulos helvetistä ja synnistä, vaikka hän yhä tuntee syntiä ja luulee olevansa vielä siinä.

        Nyt alkaa taistelu. Tunteet kamppailevat Henkeä ja uskoa vastaan, Henki ja usko taas tuntemisia vastaan. Usko antaa luonteensa mukaisesti järjen tuntemisten mennä menojaan. Se ummistaa silmänsä turvautuen elämässä ja kuolemassa vain sanaan. Tunteminen puolestaan ei mene järjellä ja ulkonaisilla aistimilla käsittämistä edemmäksi. Näin tunteminen on uskoa vastaan ja usko tuntemista vastaan. Mitä enemmän tässä kamppailussa usko kasvaa, sitä enemmän tunteminen vähenee. Ja päinvastoin.

        Synti, ylpeys, ahneus, viha ja muu sellainen riippuvat meissä vain siksi, että ne harjaannuttaisivat meitä uskossa, että usko päivä päivältä enenisi, ja että ihminen viimein tulisi kokonaan kristityksi ja kätkeytyisi Kristukseen viettäen oikeata juhlaa. Merellä aalto toisensa jälkeen syöksyy rantaa vasten aivan kuin tahtoisi särkeä sen voimallaan, mutta itse sortuu sitä vasten ja katoaa. Samoin synnitkin syöksyvät ylitsemme pyrkien sortamaan meidät epätoivoon, mutta niiden on pakko paeta ja viimein ne häviävät tykkänään.

        Tykkää

    3. Sirkka Halonen kyselee Ajatukselta aiheellisia kysymyksiä alempana. En niitä siis toista. Mielikuvamaalarin tekstiä Ajatukselta–Heikki ja O. H. Jussila, keitä he ovat sanomaan, jos todisteita ei ole? Olivatpa ketä olivat vanhoillislestadiolaisuudessa…

      Tykkää

      1. ”Luultiin, että Raattamaan vaimo Karoliina, joka miehensä puolesta kirjoitti, olisi käyttänyt
        kavaluutta. Mutta kun Salomo Rautio sai parannuksen armon, teki hän julkisen tunnustuksen
        että hän on osallinen siihen raskaaseen rikokseen, että esikoiset väärensivät Raattamaan kirjeitä,
        joita pantiin painoon ja julkaistiin nimellä ”Vanhinten kirjeitä” ” (Heikki Jussila : ”Kutsujan Armo”.)

        Tykkää

      2. Voi olla, että Raattamaan kirjoituksia on myös jossain määrin väärennetty. Jos kuitenkin lukee Pekka Raittilan toimittamaa kriittistä editiota Juhani Raattamaan kirjeistä (Juhani Raattamaa: Kirjeitä ja kirjoituksia, Akateeminen kustannusliike, 1976) käy täysin selväksi, että kyllä Raattamaa kannatti oppia esikoisten seurakunnasta. Ei siitä ole kahta sanaa. Tämä tulee selväksi myös vaikkapa SRK:n kustantamasta Seppo Lohen teoksesta ”Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat”.

        Dogmaattisessa mielessä Juhani Raattamaa oli siis elämänsä loppuun saakka enemmän esikoislestadiolainen kuin vanhoillislestadiolainen. Mielestäni se, miten Raattamaa ja muu lestadiolaisperinne opettaa, ei ole kuitenkaan olennaista. Olennaista on, mitä Raamattu, Jumalan sana, sanoo. Ja Jumalan sanan valossa Raattamaan luoma oppi Ruotsin Lapin äitiseurakunnasta ja Lapin vanhimmistä on väärä ja vahingollinen.

        Liked by 1 henkilö

      3. Jos vertaa ”Vanhinten kirjeitä” painettuna = Aikakautemme Wanhinten kirjeitä (1898 ja 1903) ja ”Vanhinten kirjeitä” alkuperäisinä tai jäljennettyinä kopiona, toteaa pian, ettei nissä paljon eroja ole. Kuka tahansa tuon vertailun vaivannäön tehnyt huomaa sen nopeasti

        Liked by 2 people

      4. Mm. tällä kirjeellä Raattamaa valtuutti Takkisen lähtemään Amerikkaan, kun hän ei itse siihen kyennyt/halunnut. Samalla hän nuhteli Salomon Korteniemeä

        Saivomuotkassa syyskuuta 14 p. 1877
        Rakkaille veljille
        Minä allekirjoittanut olen jo toisen kerran kutsuttu Amerikaan ja evangeliumin ovi avattu, mutta wanhan ikäni tähden en ole tohtinut lähteä, vaan olen Takkis veljelle kirjottanut itään, joka otti vaarin asiasta ja tuli meille, yhdentenä toista päivänä syyskuuta, hänen ja meidän sydämemme sääli kullessamme huokavaisten weljein ja sisarten kutsuvaista ääntä. Johan Takkinen on wapaehtoisesti lähtemässä matkalle Amerikaan, minun sijasta ja minulle lähetetyllä piljetillä, hänestä todistan minä minä ja monta tuhatta kristittyä että, weli Takkinen on valaistu pyhällä hengeltä, ovat myös lahjat saarnata parannusta ja syntein anteeksiantamusta, wieläpä hyvän paimenen voimalla kokoa hajonneita Jesuksen lampaita ja karitsoita yhten lammashuoneeseen ja eläväin vesilähdetten tykö, että isoovaiset ja janoovaiset tulevat ravituksi ja Kristuksen lakiin johdatetuksi että Herran lauma rakkauden siteellä olis yhteen kiinnitetty. Ole priiskoitettu Jesuksen werellä Herran lauma Amerikassa, epäileväisyydet, viat ja heikkoudet owat anteeksi annetut Jesuksen nimen tähden, uskokaamme rakkat weljet ja sisaret jotka pysytte esikoisten seurakunnan helmassa – nautitkaa rauhaa, sillä rauha on julistettu Sionissa ja voitto on tullut Karitsan veren kautta amen. Kiitos Jumalalle ja Karitsalle.
        Sydamellisestä rakkaudesta terveissiä kaikille Amerikan kristityille ja olkaa enin tervehdetty Niils Petter Starkka, Ruonavaara ja Wiippa. Pyydän rukoilla edestäni, olkaa hyvästi Jesuksen hallussa, piain yhteen tulemma kirkkaassa ilmassa
        Johan Raattamaa

        Rakkaalle veljelle ja opettajalle Salmon Korteniemelle
        Jumalan armo lisääntyköön teille. Siitäkös veli vaatii parannusta tekemään, kuin emme anna niitä halvalla hinnalla, jotka kalliisti lunastetut ovat ja Europassa seurakuntaan sisäälle tulleet, veripunaisen oven kautta. Emme tunne että olisimme rikkoneet teitä vastaan vaan totistamme teille kiivautenne anteeksi joka näkyy monen kirjoittajan kirjassa haiskahtavan vanhan aatamin turmelukselta. Teh-käämmä sen päälle työtä kaikki sarnajat Amerikassa ja Europassa että seurakunta pysyis koossa. Onnentoivotuksella olkaa hyvästi ja Jesuksen nimen tähden ivat synnit anteeksi annetut teille ja meille, sillä Hänen verens on vuotanut syntein anteeksi antamiseksi Rukoilkaa edestäni, pyydän wielä.
        Johan Raattamaa
        (Kopijon vetänyt sanasta sanaaan ja totista omalla kätellä Isaack Erickson Hirvaskari)

        Liked by 1 henkilö

      5. Ja vielä lopuksi Raattamaan muistokirjoitus Takkisesta, joka kertoo vahvasti siitä, että Takkinen nautti Raattamaan luottamusta loppuun asti:

        Saivonmuotka 24 p. helmik. 1892
        Tässä on taasen yksi uusi muistutus meidän kuolevaisuudestamme. – Rakas veljemme ja uskollinen työntekijä Herran viinamäessä Johan Takkinen on nukkunut kuoleman uneen ja mennyt Herran iloon Kittilässä 13 p. helmik.1892. Ei täyteen 54 vuotta hänen ikänsä ollut. Sairastettuaan 8 vuorokautta keuhkokuumetta, että verta sylki. Vaan hänen sydämmensä ja mielensä oli Jumalassa kiinnitetty, että hän väsymättä saarnasi sairastuksensa aikanakin viimeiseen minuuttiin asti taivaallista totuutta, johon olen todistaja Olof Madoniemi ynnä muut kristityt.

        Tämä kallis veljemme Johan Takkinen on toimittanut papin virkaa maallikko-seurakunnassa Calumetissa, Mich. Amerikan maalla yli 13 vuotta. Vieläpä sovintosaarnaajana on hän itsensä uhrannut lapsille ja raavaille. Ja nyt hän vielä saarnasi viime joulukuun 14.p. 1891 sovintosaarnaa, sovintoveren kautta aina Ameriikaan asti. Ja kirjallisesti on hän myös sydämmestänsä anteeksi anonut ja anteeksi antanut Jeesuksen nimessä ja veressä riitaveljiltänsä. – Tätä saarnaa on hän pitkitkänyt Lapissa ja Suomessa.
        Ole nyt tyytyväinen, kallis sisar Eeva Karoliina, Johan Takkisen emäntä, lastes kanssa. Teidän isänne on nyt mennyt Jumalan paratiisiin. Olkaa lohdutettu Takkisveljen ystävät ja rakastajat. Tämä Jumalan ja Kristuksen pappi on kruunattu vanhurskauden kruunulla, jonka vanhurskas Tuomari sinä päivänä antaa.
        Näitä olemme kirjoittaneet rakkaan veljemme Johan Takkisen haudan päälle.
        Vanha veljenne Johan Raattamaa, emäntäni Karuliina ynnä Olof Madoniemen kanssa.

        Tykkää

    4. Kristinuskon alkuvuosikymmeninä Jerusalemin wanhimmat ja seurakunta olivat kiistatta johtoasemassa kristillisen lähetystyön ja opin muotoilun suhteen. Sitten, kristinuskon levitessä Jerusalemin rinnalle tulivat Syyrian Antiokia, Rooma, jne.

      Tykkää

  16. Vielä tuosta kysymyksestä, että voiko esikoislestadiolaisissa olla elävässä uskossa olevia.

    Joskus olen kuulut perusteltavan, että ihan sama vaikka olisi oikea oppi ja oikeat synninpäästön sanat, mutta kun ei ole Pyhää Henkeä niin kaikki on turhaa.

    Mutta jokainen vanhoillislestadiolainen on varmaan sitä mieltä, että perheiden lapset ovat elävässä uskossa. No entäpä sitten kun tämä pieni lapsi julistaa vanhemmilleen, että ”synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”? (Oletan, että myös heillä käytetään näitä sanoja, kun asioista sovitaan.) Minä en ainakaan uskalla mennä siihen väliin viisastelemaan, että et voi uskoa tuosta saarnasta, kun käyt väärässä paikassa seuroissa.

    Jääköön minun puolestani Herra haltuun sekin asia, että kuinka moni siinä porukassa on sydämen kristittyjä. Joku sanoi aikaisemmassa keskusteluissa hyvin jotenkin niin, että riittää kun uskoo itsensä keskellä taivasta, ei tarvitse uskoa muita helvettiin.

    Toki olen sitä mieltä, että oppi esikoisten seurakunnasta ei ole raamatullinen, mutta olisiko siinä kyse siitä, että rakennetaan oikealle perustukselle mutta oljista (1. Kor. 3:10-15). Ainakin näin selittää Luther joistakin kirkkoisistä, joita piti uskovaisina, mutta jotka olivat hänen mielestään opettaneet joitakin asioita raamatun vastaisesti.

    Tykkää

  17. Raamatun lukeminen on hyödyllistä mutta sillä ei kannata ylpeillä.
    Tunsiko ristinryöväri Pyhät kirjoitukset?
    Hän vain totesi Jeesukselle: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” Luuk. 23:42
    Kielsikö Jeesus hänet, suuren rikollisen. Ei. Jeesus näki hänen sydämeensä ja vastasi: ”Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä olet oleva minun kanssani paratiisissa.” Luuk. 23:43.

    Liked by 1 henkilö

    1. No ristinryövärin tapaukseen ei kannata paljon tukeutua kyllä tässä tapauksessa. Ristinryöväri jutteli itse Jumalan kanssa kasvokkain. Sinä et juttele, vaan sinulle Jumala on jättänyt Raamatun. Luuletko todella, ettei ristin ryövärin elämä olisi muuttunut, jos hän olisikin päässyt pois ristiltä ja tuomio olisi peruttu?

      Mitä on sellaisen ihmisen sydämessä, joka on naimisissa, mutta ei koskaan tahdo olla missään tekemisissä aviopuolison kanssa kahden kesken?

      Mitä on sellaisen ihmisen sydämessä, joka ”on” Kristuksen oma, mutta ei tahdo koskaan viettää kahden kesken aikaa Hänen kanssaan, eikä lukea sitä, minkä Jumala on Henkensä kautta meille jättänyt luettavaksi?

      Tykkää

  18. ”Johannes sanoo, että jos meillä on osallisuus Jumalan kanssa,
    niin on meillä osallisuus keskenämme, ja siinä osallisuudessa Jeesuksen Kristuksen,
    Hänen poikansa veri puhdistaa meitä kaikesta synnistä. Tämä on valkeudessa vaeltamista

    Jos tulee tunnolle jotain estettä, ettemme rohkene uskossa omistaa anteeksiantamusta,
    niin panemme sen esteen pois, tunnustaen ja anteeksianoen syntimme.”

    J. Kanniainen (1914 )

    Jumalan lasten osallisuudessa uskovainen saa joka hetki ”uskossa omistaa anteeksiantamusta”
    Jos tulee tunnolle estettä, ettemme rohkene siihen niin panemme sen esteen pois, tunnustaen ja
    anteeksianoen syntimme.”

    Vl-kristillisyydessä ei opteteta ”on-off” -teologiaa

    Tykkää

    1. Ajatus: ”Vl-kristillisyydessä ei opteteta on-off-teologiaa”

      No jos ei suoraan on-off-teologiaa niin jotain sen ja oikean vanhurskauttamisopin välistä. Jotain sellaista, joka tukee on-off-teologian omaksuneen kuulijan käsityksiä.

      Kun saarnataan ”vanhurskauden vaatteen tahraantumisesta ja pesemisestä” tai että ”kuluneen viikon synnit saa uskoa anteeksi” tai että ”vain puhtaalla omallatunnolla ollaan lähtövalmiita”, niin kyllähän siitä jää sellainen kuva, että synninpäästössä ei ole kyse vain omantunnon vapautumisesta synnin taakoista, vaan synninpäästössä tapahtuu muutos nimenomaan suhteessa Jumalaan.

      Yhden käden sormin on laskettavissa ne seurapuheet (ainakin täällä meillä päin), joissa selkeästi ja suoraan todetaan se tosiasia, että Jumalan edessä Kristuksen ansion tähden uskovaisella on synnit joka hetki anteeksi. Ja että esim. ripissä me tunnustamme ja anteeksi uskottuja ja annettuja syntejä.

      (Ja todetaan nyt vielä lopuksi, kun joku haluaa kuitenkin tulkita väärin: puhdas omatunto on totta kai hyvä ja tavoiteltava asia. Mutta me emme pelastu sillä perusteella onko meillä kuoleman hetkellä täysin puhdas tunto vai ei.)

      Liked by 1 henkilö

    2. Näitä lainauksia on niin helppo lainailla tänne, dogmaattisina lausuntoina…lainaaja pääsee itse niin ” helpolla”. Kun ei tarvitse omallanimeelä kirjoittaa ja voi copypastaamalla piiloutua 100-vuotta vanhojen lausumien taakse, ei tarvitse, suhteessa itseensä, joutua mitenkään vastuullisiksi copypastaamistaan lauselmista. Sudet narisevat joskus lammasten äänellä.

      Tykkää

  19. Kymmenen neitsyen vertauksesta vielä. ”Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin” (Matt. 25:8-10).
    Miksi viisaat eivät antaneet niille tyhmille? Voisiko se olla näin: Kyse oli siitä millainen on Jumalan valtakunta lopunajan tullessa. Millainen on siis Jumalan hallintavalta lopunajoilla. Eli millainen on sieluntila, saako Jumala hallita meissä. Etsimmekö uskovaisina koko ajan Jumalan valtakuntaa ( = Jumalan hallintavaltaa), kysymmekö Jumalan tahtoa elämämme valintoihin. Kuvitellaan, että kävisi niin kuin vertauksessa; huuto kuuluisi, että Ylkä tulee nyt. Jos mieheni sydämen tila olisi oikea ja minun ei, pyytäisin mielheltä öljyä. Mitä se öljy on? Uskoa. Mutta hän ei voi sitä minulle antaa. Ei voi, koska hänen uskollaan en pelastu, se riittää vain hänelle, omansa jokaiselle, muutenhan niillä olisi ollut iso, yhteinen tynnyri.
    Eikä usko ole otettavissa eikä edes annettavissa. Sitä en saakaan abrakadabralla, ” Jeesuksen nimessä ja veressä synnit..”. Jos saisi, hän antaisi ja minä ottaisin. Mutta kehotetaan menemään kauppiaiden luo. Eli minne, mitä tekemään? Varmaan ulos tai sisälle, kirjastoon, kirkkoon, oman mielen syövereihin, kammioihin, luennoille, lukemaan, keskustelemaan. Tutkimaan, etsimään Jumalan hallintavaltaa,- valtakuntaa, merkitystä, kysymään Jumalan tahtoa, rukoilemaan? Meneehän siihen kaikkeen aikaa ja keskusteluja. Ja kauppiaiden luo, koska jotain menetän, jotain saan, jostain luovun. Se kaikki vie useimmilla ihmisillä aikaa eivätkä tyhmät neitsyet ehtineet etsiä ja saada Jumalan rauhaa sydämelleen. Ei ole kyse teoista vaan asenteesta, mielestä, uskosta, jonka jokainen etsivä löytää. Mutta etsiä pitää. Jos ne tyhmät olivat etsineet muuta, olleet laiskoja, kiinnostuneet muusta, tyytyneet noudattamaan tapoja?

    Tykkää

  20. Jumalan valtakunnan löytänyt, sinulle.
    Katso: ristiriipuksilla koristautunut meluisa nuorten ”uskis”porukka kaakaolla Espanjan aurinkorannalla. Amishityttö ostoksilla. Saksassa katukahvilan ohi kiitäviä tavallisia Jumalaapelkääviä työmatkalaisia. Amerikassa jonkin sorttisten reformoitujen, vuosikausia kokoontunut kymmenen hengen raamattupiiri tutkimassa uskonnollisia artikkeleita ja pohtimassa ajan ilmiöitä kristityn näkökulmasta. Pohtimassa, ei päättämässä. Ei tarvetta tulla johtopäätöksiin tai saada valmista. Jossakin pieni porukka, jolla on tarve saada yksimielinen kanta ajallisiin asioihin A, B ja C. Jeesus-biisejä / kristillisiä tansseja/ -hengellisiä lauluja / virsiä. Pieniä porukoita omien toimitalojensa tai seurakuntiensa ympärillä, uskosta voimaa saavia ( väärää voimaa, väärin saatu, väärä kokemus?) kilvoittelevia Kristuksen seuraajia joka paikassa maailmassa. Hengellisiä heräämisiä, oivalluksia, uskoon tulemisia, uskon löytämistä, – oivaltamista, -vahvistumista. Väärin uskottu, väärin löydetty, väärin tultu uskoon, väärin tehty parannus, väärät sanat, väärä henki, väärä rauha? Niinkö?
    Elämä on meillä kaikilla siinä missä elämämme, omassa kontekstissamme ja siinä sen uskon vain on toteuduttava. Tyttäreni kysyy: – Äiti voidaanko mennä lajittelemaan Operaatio Joulun Lapsi -paketteja köyhille lapsille? Mietin, että ois ryn joulumyyjäisetkin, joihin lestadiolaiset leipovat toisille lestadiolaisille kakkuja. Ja eihän siinä mitään. Mutta kysyn erään ystäväni sanoin: Mikä ongelma on ajatella kristittyjen yhteys globaalisti, että tyylien ja tapojen moninaisuudesta huolimatta olemme Kristuksessa yhtä?

    Liked by 1 henkilö

    1. Vastaus löytyy Raamatusta, lue lopun ajan merkit näin tuomiosunnuntain alla.
      Matt.24 :22-24:
      Ja ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi, mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään.

      Jos silloin joku sanoo teille: ^Katso, täällä on Kristus, tahi” Tuolla” niin älkää uskoko.

      Sillä vääriä Kristuksia ja vääriä profeettoja nousee ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.

      Matt.7 : 15
      Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.

      Matt.7 : 21
      Ei jokainen, joka sanoo minulle ”Herra, Herra” pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
      Aamen

      Tykkää

      1. Ha juurikin lestadiolaisille on tyypillistä ajatella ja julistaa että täällä (rauhanyhdistyksellä / tässä meidän lestadiolaissiivessä) se pelastus (Kristus) on, eikä missään muualla.

        Tykkää

      2. Ps. Toivon että toimittajasetä korjaa virheet tästä paljossa puuttuvaisesta kommentistani.

        Tykkää

    1. 2 Moos 15: 20-21: Naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti käteensä rummun, ja kaikki naiset seurasivat häntä tanssien ja rumpua lyöden. Mirjam viritti laulun:
      — Laulakaa ylistystä Herralle, hän on mahtava ja suuri: hevoset ja miehet hän mereen suisti!

      Herra kirjoittaa kansojen kirjaan:
      ”Hän on syntynyt Siionissa.” (sela)
      Ja kaikki tanssivat ja laulavat: ”Sinussa ovat minun lähteeni!”
      Ps. 87:6-7

      Ylistäkää häntä tanssien ja rumpua lyöden,
      ylistäkää häntä luuttua ja huilua soittaen!
      Ps. 150:4

      Tykkää

  21. Quo Vadis: ”Elämän ja kuoleman rajapinnoissa, tai kovissa hengellisissä kamppailuissa, meille voidaan raottaa tulevaisen elämän ja tämänpuoleisuuden välistä verhoa. Kokemus voi olla käänteentekevä. Itseäni nämä kokemukset ovat herkistäneet ihmisen pahuudelle, myös omalle raadollisuudelle, ja jonka seurauksena olen kokenut mm. lasten hyväksikäyttöön liittyvät asiat ym. väärinkäytöksistä vaikenemisen kristillisyytemme sisällä erittäin raskaasti. Myös kaikenlainen epärehellisyys ja tekopyhyys tuntuu pahalta.”

    Tähän liittyen kysyn, miten te, jotka näette epärehellisyyttä ja tekopyhyyttä ja koette vaikeista asioista vaikenemisen raskaaksi, pärjäätte tämän asian kanssa? Millainen asenne-, ajattelu-, toiminta- tai käytösmalli voisi auttaa? (Toivon, että joku oikeasti vastaa) Vai onko tyytyminen vain siihen, että joka kerran kun pahoittaa mielensä, on se kerrottava avoimesti ja rehellisesti? Mutta kun toisinaan tuntuu, että välillä tämä on yhtä mielensäpahoittamista: Koko ajan näkee epärehellisyyttä ja tekopyhyyttä, pinnallisuutta. Liittyy varmaan omaan herkkyyteen, mutta eipä senkään tiedostaminen asiaa helpota. Varmaan siinä kohtaa etäisyyden otto on hyväksi. Jonkun täällä toisessa yhteydessä mainitsema sanonta ”rakentaa oikealle perustalle, mutta oljista”, voisi mielestäni kuvata yhteisömme tilaa juuri tällä hetkellä. Olen väsynyt pinnallisuuteen, siihen, että asioista on vaikeaa keskustella suoraan ja syvällisesti. Kohdata kipukohtia ja pelkoja, kaiveta, möyhitä, puhuta suoraan, korjata ja kysytä. Mietitä ja sanoiteta merkityksellisellä tavalla, mihin toivomme perustuu. Näyttää siltä, että usein pysytään mieluummin pintatasolla, ja kerrotaan väliin jokin hyvä vitsi (ehkä juuri siinä pelossa, ettei keskustelu menisi syvemmälle). Koen tilaisuuksien hengellisen annin jäävän tämän vuoksi usein ravintoköyhäksi: Näen ihan silmieni alla herkullisen, mehevän voileivän runsaine päällysteineen. Mutta sitten, mikä pettymys: saankin haukata vain vähän kuivaa leivän reunaa. Vikaa olen etsinyt myös itsestäni (ja ennen kaikkea siitä), koska olen ymmärtänyt, että jotkut toiset saattavat tulla hyvin ruokituiksi tilaisuuksissamme ja kokevat, ettei toiminta ole pääosin pinnallista.

    Kirstymain morsiusneitovertauksen tulkinta oli hieno, kiitos siitä! Itsekin ajattelen, että kyse on ennen kaikkea siitä, etteivät neidot valvoneet kun Ylkä tuli: heillä ei ollut uskoa sydämessä. Silloin kun huuto kuuluu, ei enää ehdi tehdä asialle mitään. Jeesus sanoo useasti Uudessa Testamentissa tapaamilleen henkilöille: Uskosi on sinut pelastanut! Ei synninpäästön sanat tai mikään muukaan pelasta, vaan sydämessä oleva usko. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut.” Tähän on luottaminen ja tässä lupauksessa on riippuminen. Huomio keskittyy viimeisellä tuomiolla sydämeen ja siihen, löytyykö sieltä uskoa. Lopun ajoilla on varmasti itse kunkin entistä paremmin valvottava tässä asiassa. Se kaipaisi mielestäni juuri sitä syvällistä keskustelua, reflektointia itsensä kanssa. Ei ole niin itsestäänselvää, että usko on ja pysyy. Tarvitaan vahvaa ruokaa. Ainakin minä tunnun tarvitsevan.

    Tykkää

    1. Samankaltaisia kokemuksia Kesäkukan kanssa. Ihmiset ovat syntiinlankeemuksen tähden pinnallisia, eivätkä tahdo kysyä, mitä mieltä Jumala on? Tästä syystä totuudenhakuisten ihmisten kannattaa verkostoitua yli seurakuntarajojen. Kannattaa enemmän lukea ja seurata erityisesti ”konservatiiveiksi” leimattujen hengellisten opettajien opetuksia. Pelkästään oman seurakunnan opetuksia kuunnellessa on usein tunne, että levy jäi paikoilleen.

      Tykkää

      1. Tämä Tapanin neuvo on kyllä hyvä. Tottapuhuen itsestä tuntuu monesti (lähes yleensä), että varsinainen hengellinen ravinto tulee useinkin jostain muualta kuin seuroista, Youtubeen tallennettujen saarnojen, Raamatun tai sitten hengellisten kirjojen kautta (Offtopic: Kirjavinkkina John Piperin ”Jumala on Evankeliumi”, aivan loistavaa luettavaa).

        Tykkää

    2. Kesäkukka: ”Tähän liittyen kysyn, miten te, jotka näette epärehellisyyttä ja tekopyhyyttä ja koette vaikeista asioista vaikenemisen raskaaksi, pärjäätte tämän asian kanssa? Millainen asenne-, ajattelu-, toiminta- tai käytösmalli voisi auttaa? ”
      Kun Pyhä Henki tulee, hän nuhtelee maailmaa synnin, vanhurskauden ja tuomion tähden. Eli nuhtelu on hengen hedelmä. Ongelma on, jos sekä nuhtelijalta että nuhdeltavalta puuttuu asuvainen Pyhä Henki. Tai jos ei ole tullut puetetuksi voimalla korkeudesta että pystyy nuhtelemaan.
      Oikea toimintamalli on, että huutaa: Jumalan mies! Myrkky on padassa! Sillä jos vaikenee, eli varaa jumalatonta hänen synnissänsä, hänen verensä vaaditaan sinulta, eli tulet osalliseksi hänen synneistään.
      Nähdäkseni monelta eläväuskoiselta vl-kristityltä sammui elävä usko 70-luvulla sen takia, että he menivät mukaan hiljaisesti hyväksymällä hoitokokousmeiningit, eivät nuhdelleet vaikka Pyhä Henki siihen sydämessä kehotti, eivätkä paenneet takaisin oikean Saara-äidin helmaan armon raittiiseen ilmaan, siis esikoislestadiolaisuuteen.
      Sitten saavat viettää kuolleiden kirkonmenoja, joista Laestadius mainitsee saarnoissaan.

      Tykkää

      1. Sirkka Halonen on miellyttävä, pidän hänestä ja hänen kanssaan voi keskustella mistä vaan, mutta ties kuinka monen polven takaa esikoislestadiolaisena en jaa hänen näkemyksiään. Vaikka arvostan juuriani, en hyväksy esikoislestadiolaisten viljelemää ahdasta seurakuntaoppia, ajatusta siitä, että esikoislestadiolaiset olisivat oikeassa Saara-äidin helmassa. Asia on pikemminkin päinvastoin, enemmistö esikoislestadiolaisista vaeltaa ”Hagarin” lapsina, valitettavasti. Tätä orjuutta paljastaa esikoislestadiolaisissa mm käsittämätön hengellinen ylpeys, että vain oma porukkani on oikeassa.
        Tämä kertoo siitä, että tällaisten lausuntojen antajalla ei voi olla kovin syvällinen synnintunto. Hän ei esimerkiksi tunnista lausunnon hengellistä ylpeyttä synniksi.

        Sirkka on kuitenkin oikeassa siinä, että sananpalvelijoita pitäisi ojentaa, arvostella väärästä opetuksesta. Parhaiten se voi tapahtua rakentavasti Raamattua tuntevan seurakuntalaisen toimesta, joka on vahvistunut ja kiinnittynyt Sanaan. Omassa tiiviissä seurayhteisössä totuudenhakuinen ei tyypillisesti pääse etenemään ”maitoruoka”-astetta pidemmälle, tällöin hyvä keskustelu puhujan kanssa voi pysähtyä heikkoon Raamatun tuntemukseen. Totuudenhakuisten on pakko myös itse paneutua siihen, mitä mieltä Jumala on.
        Paljon muitakin tapoja on asioiden korjaamiseksi. Esikoislestadiolaisessa yhteisössä paras tapa korjata sananpalvelijoiden sammakoita on opettaa seuraaville sukupolville sitä, mitä Raamattu asiasta sanoo. Tässä mallissa on mahdollista, että hedelmiä ei välttämättä ehdi näkemään. Mielestäni hulluinhuonelainen blogi on yksi nykypäivän parhaita tapoja korjata Raamatun vastaisia asenteita ja opetuksia. Blogisteja kannattaa tukea ja rukoilla heidän puolestaan, että jaksavat jatkaa jatkuvasta vainosta huolimatta.

        Kesäkukan ja Jupen viestintä viittaa siihen, että joka viikkoinen seuroissakäynti ”paaduttaa” kuulijansa maitoruoka-asteelle. Tämäkin on, ehkä hiukan yllättävä yhteispiirre vanhoillisten ja esikoislestadiolaistan välillä. Yllättävä sen takia, kun VL-yhteisössä on paljon teologeja, joiden kuvittelisi jatkuvasti opettelevan Raamattua ja siten rakentuvan eteenpäin Kristuksen tuntemisessa? Esikoislestadiolaisten keskuudessa ei tällä hetkellä ole ainuttakaan pappia tai teologia. Ylivoimaisesti suurin osa saarnoista on edesmenneiden tai elossa olevien puhujien puheiden toistamista tai toisaalta samojen kuluneiden Raamatunkohtien perinteisten selitysten toistamista. Selvää on, että seurakuntalainen ei ajan mittaan enää saa sellaista ravintoa, joka pistäisi lestadiolaisen liikkeelle. Liikkeelle siten, että usko Kristukseen väistämättä synnyttää hedelmää. Tätä kait Jupe ansiokkaasti on yrittänyt viestittää tässäkin viestiketjussa.

        Tykkää

      2. Jeps, Kesäkukka tuskin sen enempää kuin minäkään tarkoitti sitä, ettei koskaan huomauteta asioista tai ”nuhdella”, niinkun Sirkka asian ilmaisi. Ite ainaki tarkotin enemmänki sitä, että joskus vaan mielummin on yksin johtuen just siitä, että väsyy eikä jaksa.

        ”Kesäkukan ja Jupen viestintä viittaa siihen, että joka viikkoinen seuroissakäynti ”paaduttaa” kuulijansa maitoruoka-asteelle”

        Joo kyllä tämä pitää täysin paikkaansa, johtuen juurikin tuosta, mitä myös sanoit:
        ”Ylivoimaisesti suurin osa saarnoista on edesmenneiden tai elossa olevien puhujien puheiden toistamista tai toisaalta samojen kuluneiden Raamatunkohtien perinteisten selitysten toistamista.”

        Ja ehkä tuohon vielä lisäisin sen, että todella usein ainoaksi tärkeäksi elementiksi saarnassa ajatellaan vain ”Jeesuksen nimessä ja veressä” ja kunhan se on niin saa rupatella mitä hyvänsä. Ja pahinta on se, että kun opetetaan niin, että tärkeintä on vaan ”uskoa omat synnit anteeksi” eikä mistään muusta tarvi huolia, ni ihmiset on tuuditettu siihen, että kunhan kuulee synninpäästön sanat, ni se niin ja aamen. Siinä sitten ihmetellään, että vielä ollaan maitokuurilla, vaikka pitäisi olla opettajia jo.

        On unohdettu se, että todellinen hengellinen köyhyys on sitä, että ollaan kaikessa riippuvaisia Jumalasta ja näinollen Jumalan sanasta (koska sieltä ne lupaukset ja neuvot löytyy, ei Pyhä Henki niitä ainakaan minulle suoraan puhele), ei sitä, että ollaan välinpitämättömiä ja siten ”köyhiä hengellisesti” ja tiedollisesti. Sen lisäksi on unohdettu, että ne, jotka on hengellisesti köyhiä, ”Isoaa ja janoaa vanhurskautta”, eli Jumalan tuntemista, ei välttele sitä.

        ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.” (Matt. 5:3, 6).

        Ja jos nyt muutaman sanan ottaisin kantaa tuohon, että miten sitä ollaan vastuussa Jumalan edessä. Ensinnäkin täytyy sanoa, että esikois -ja vanhoillislestadiolaiset ollaan molemmat kaulaa myöten veressä, koska molemmat huudetaan yhteen ääneen ”vain me!”, mutta aika vähän on lähetystyöintoa. Jos sanotaan, että ”vain me!”, ni sillon ollaan vastuussa koko maapallon evankelioinnista, ei yhtään vähemmästä. Ja aika huonosti ollaan tässä tehtävässä kyllä onnistuttu, vai mitä Sirkka?

        Sitten: Minusta näyttää Sirkka, että näet esikoislestadiolaisen herätysliikkeen niin kalliina, että et edes huomaa tai katsot sormien läpi sitä, että joukossa on paljonpaljon tekopyhyyttä ja epärehellisyyttä. Tai sitten on niinkuin Tapsa sanoi, että sinulla on pinnallinen synnintunto. Ei syntiä ole vain murha ja huoruus ja teillä kravatin pito (tai no, ei se teillekkään ole syntiä 😉 ), vaan moni muukin asia. Ja niinkuin Kesäkukkakin sanoi, en huomaa pelkästään muiden syntejä, vaan olen myös miettinyt omaa kohtaani ja mietin. Itsestäni tuntuu aika-ajoin siltä, että tekopyhyyttä ja epärehellisyyttä on niin paljon, että sen nuhtelun ja parannussaarnan pitäisi lähteä sieltä saarnapöntöstä. Tai että olisi helpointa hoitaa homma saarnapöntöstä, niin tulisi kerralla kaikille selväksi. Keskusteluilloissa voi kyllä sitten rivikristittykkin toki ihmetellä ääneen joitakin asioita ja sitä olen kyllä joidenkin asioiden kohdalla tehnytkin. Sen lisäksi Johannes kehottaa rukoilemaan syntiä tekevän veljen tai sisaren puolesta. Ja mielestäni saarnapöntöstäkin voi oikean asian puolesta ärähtää, niinkuin Paavali (tosin kirjeitse), että ”Oi te älyttömät galatalaiset!” tai niinkuin hän puhui Korinton seurakunnalle, että asia tulee selväksi, eikä mene niinkuin hyminä pään yli.

        Tykkää

      3. Ja mitä tulee siihen, että nuhtelu on Hengen hedelmä. Ei pidä paikkaansa. Nuhtelu on Pyhän Hengen tehtävä, mutta ei se Hengen hedelmä ole. Hengen hedelmää on rakkaus, joka nähdessään jonkun tekevän syntiä tahtoo, että tämä palaisi huonoilta teiltään takaisin Jumalan luokse. Se, kuuleeko ihminen ja katuuko hän, on Pyhän Hengen toiminta-aluetta, koska Pyhä Henki nuhtelee maailmaa synnistä.

        Liked by 1 henkilö

    3. Voi kukka pieni (ei siis voikukka!)
      Kyllä niin mieleni pahoitin kun pitkä väkerrykseni karkas taivaan tuuliin. En jaksa enää uutta kirj mutta samat on tuntemukset kulkurilla, herkkä ei sais olla, (kyllä kukka saa!) äijän varsinkaan. jos jaksan niin jatkan joskus.

      Tykkää

  22. Millaista kohtelua lestadiolaiset muuten saavat Etelässä? Onko vihamielisyyttä niin kuin Oulun seudulla?

    Tykkää

    1. Itse en ole vihamielisyyttä kokenut ollenkaan. Lähinnä ollaan uteliaita ja kiinnostuneita kuulemaan uskosta tarkemmin. Ja tietysti kysytään niitä tyhmiä (ja fiksujakin) kysymyksiä ikkunallisista pesukoneista jne. 🙂 väärinkäsityksiä uskovaisista kyllä liikkuu, että niitä saa sitten korjailla.

      Tykkää

    2. Ei vihamielisyyttä, täällä on niin monenlaista kulkijaa. Just mitä Lindakin totesi, nuita peruskyssäreitä, mutta muuten ei senkummempia.

      Tykkää

  23. Tapsa
    24/11/2017 15:13 kirjoitukseen kommentti. Ei ole niin, että joka seuroissa saisi seitsemän ruokalajin aterian tai jos saisi, sitä ei aina pysty vastaanottamaan. Eikä ole tarkoituskaan, että seura-anti olisi niin riittävää, että siihen sammuu viikoksi hengellinen nälkä tai jano, vaan seurojen jälkeen riennetään kylään pitämään kanssapuhetta ja viikolla myös, sekin riittää että pitää sitä kahdestaan jonkun kanssa, tutkitaan Jumalan sanaa.

    Tykkää

    1. Toki näin Sirkka, näistä olen samaa mieltä. Mutta silti vain siten, että suurin osa, melkein kaikki saarnat ovat puhtaasti maitoruokaisille tarkoitettua, juuri sellaista kuin Jupe tuolla kirjoittaa, että tärkein ja riittävä asia niin kuulijoille kuin puhujalle on synninpäästön sanat. Toki se on tärkeä, mutta siihen ei voi jäädä makaamaan. Jeesus ei hyväksynyt Pietarin ajatusta rakentaa kolme majaa Taborin vuorelle. Kristityllä on tehtävä. Ja jos kuvitellaan olevan ainoana oikeassa oleva, sitä kiireempi kuvittelisi olevan, jos mieli on kuin Kristuksella, että kaikki pelastuisivat.

      Näköjään tämä palsta heittelee mun nimeä Tapsaksi ja Tapani Ihalaiseksi riippuen siitä, miten kirjaudun.

      Tykkää

  24. Tuossa edellä yhdestä kommentista sai vaikutelman, että kirjoittajan mielestä Raamatun lukeminen ei ole kristitylle kovin keskeistä ja tärkeää.

    Kuunnelkaapa tämä M. Sallisen pitämä alustus: Raamatun asema uskovaisen elämässä. Se on kokonaisuudessaan hyvä, mutta käsittelee juuri raamatun lukemista kohdasta 39:45 alkaen ja siitä lähes loppuun asti. Vaikka Sallisen ilmaisu on kokonaisuudessaan aika lempeää, niin mukana on hyvää kritiikkiä ja teräviä huomioita.

    Ja kun itse yllä kritisoin, että harvoin kuulee kristuskeskeisiä ja selkeästi uskonvanhurskauden sanoittavia saarnoja, niin todetaan kuitenkin, että kyllä sellaisiakin on pidetty. Kiitos internetin, seuroja pääsee kuuntelemaan monelta eri paikkakunnalta. Olen jo jonkin aikaa tallentanut automaattisesti koneelleni puheita muutamista nettistriimeistä. Ja olen saanut saarnoja myös muutamilta tutuiltani.

    Alla muutamia eri rauhanyhdistyksillä pidettyjä saarnoja, joissa kirkastetaan Kristusta ja joista ainakin itse olen saanut paljon:

    Saarna 1
    Saarna 2
    Saarna 3
    Saarna 4
    Saarna 5
    Saarna 6
    Saarna 7

    Näitä löytyy lisääkin. Jos kiinnostusta löytyy niin voisin laittaa niitä jakoon enemmänkin.

    Tykkää

    1. Kiitos linkeistä, Olof! En ole kuunnellut noita vielä, mutta kun kysyit niin minua ainakin kiinnostaa jos laitat jakoon enemmän Kristus-keskeisiä saarnoja ja alustuksia. 🙂

      Tykkää

    2. En ainakaan tässä kohtaa laita enempää niitä julkiseen jakoon, mutta jos nakkaat minulle s-postia osoitteeseen olof.tallius@gmail.com niin voin laittaa niitä pilvipalvelun kautta jakoon.

      Ja jos jotain muuta kiinnostaa, niin sama homma, laita viestiä.

      Huomaa kuitenkin, että en lue tuota postilaatikkoa ihan joka päivä. Ja pidätän oikeuden olla lähettämättä saarnoja, jos niin päätän.

      Tykkää

  25. Kiitos, Olof, noista linkeistä. Tuon Sallisen alustuksen jo kuuntelin, oli oikein hyvä, varsinkin juuri se loppuosa, ja nuo saarnalinkitkin aion kuunnella. Tarvitsen uskolleni vahvistusta, kuten varmaan kommenteistanikin voi havaita.

    Kiitos kommentoijille, jotka vastailivat kysymykseeni, kuinka seurakunnan keskellä voi pärjätä, jos on herkkä huomaamaan vääryyttä ja epärehellisyyttä. Hyviä näkökulmia tuli esille, ja niitä mutustelen. Huomasin myös, että ehkä itse teen usein myös vääriä tulkintoja ihmisten käyttäytymisestä ja osa havainnoineistani voi siten olla myös osittaisia väärinkäsityksiä.

    Mutta se mitä olen nyt miettinyt eniten tähän liittyen, on epärehellisyyden ja tekopyhyyden huomaaminen nimenomaan itsessäni. Enkö siedä nähdä omaa tilaani, omaa epärehellisyyttäni, ja siksi sen näkeminen ulkopuolellani on niin kivuliasta? Koska. Jos olen oikeasti rehellinen, en voi sanoa, etten käytä meikkiä ja korvakoruja siksi kun en halua. Jos olen oikeasti rehellinen, en voi sanoa, etten haluaisi suunnitella perheeni kokoa tai että minulla on siksi niin paljon lapsia, että olisin aina kokenut ottavani ne vastaan Jumalan lahjoina. Jos siis olen oikeasti rehellinen.

    Jos olen rehellinen, myönnän, että ajattelen, että esimerkiksi edellä mainittuja ajattelutapoja vaaditaan jollakin tavoin uskovaiselta. (Vai ovatko ne tosiaan vain oman pääni sisällä?? Kommentoikaa:))

    Mutta rehellisyyttäni on sekin, että ajattelen ihmisen pelastuvan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden ja se, että luotan Jumalan lupauksiin pelastumisesta Kristuksen sovitustyön tähden.

    Näitten rehellisyyksieni kanssa saisin varmaan joka tapauksessa olla vapaana seurakunnan keskellä, vaikka se tällä hetkellä kovin haastavalta tuntuukin.

    Tykkää

  26. Tyypillisesti yhteisöissä on sisäänrakennettuja ”kirjoittamattomia sääntöjä”. Tämä siis koskee myös yhteisöjä, joilla ei ole tarvitse olla uskonnon kanssa mitään tekemistä. Mitä suljetumpi yhteisö on, sitä enemmän näitä ”sääntöjä” tuppaa olemaan. Yhteisöllä voi olla alunperin säännölleen ihan hyvä tarkoitus, mutta usein niistä muodostuu vaatimuksia.

    Mielestäni on parempi olla rehellinen, kuin valheellisesti yhteisön paineenalaisena uskotella itselleen muuta. Valitettavasti enemmistö usein on enemmän väärässä kuin itselleen rehelliset totuudenhakuiset ihmiset.

    Totuudenhakuisten kannattaa ihan esimerkin vuoksi kuunnella Suomen Raamattuopiston viime sunnuntain saarna:
    https://sro.fi/ohjelmat-radio-deissa/jumalanpalvelukset/jumalanpalvelusten-saarnat-2017
    Saarnan piti Petri Kortelahti

    Tykkää

  27. Kesäkukka: “Koko ajan näkee epärehellisyyttä ja tekopyhyyttä, pinnallisuutta. Liittyy varmaan omaan herkkyyteen, mutta eipä senkään tiedostaminen asiaa helpota. Varmaan siinä kohtaa etäisyyden otto on hyväksi…”
    Kyllä epärehellisyyden ja tekopyhyyden tunnistaminen lähtee siitä, että tunnistaa nämä ominaisuudet itsessään. Ja jaetun ihmisyyden kautta herkistyy sitten havainnoimaan kyseisiä ominaisuuksia joko kätkettyinä tai ihan julkeina laajemmastikin. Epärehellisyyttä on se, ettei suostu katsomaan elämää totuudellisesti, vaan sumuttaa itseään ja toisia siinä samalla. Pyrkii selittämään asioita siten, että ne ovat itselle tai omalle porukalle otollisessa valossa, puhuu muunneltua totuutta, jättää asioita sanomatta ja vastapuolen näkökulmat huomioimatta jne. Tämähän on ihan perus-hiekkalaatikkoelämää, josta yritämme myös lapsiamme kasvattaa ulos.
    Joskus olotila voi käydä niin tukalaksi, että on pakko etäännyttää itsensä, jotta ei ihan masennu. Tällöin voi rukoilla kärsivällisyyttä, Kristuksen valoa ja Totuuden Hengen johdatusta.
    Rehellinen kristillisyys sekä yksilönä että yhteisönä on oman raadollisuuden ja avuttomuuden tunnustamista, virheiden myöntämistä, vastapuolen edustajan arvostavaa kuuntelemista, kärsivän lähimmäisen kohtaamista ja hänen kokemuksensa arvostamista, ja ennenkaikkea oman egon pönötyksen pienentämistä, jotta Kristus voisi lisääntyä meissä.

    Tykkää

    1. Pitää paikkansa. Pyysin itse vapautusta tehtävästä. Minua ei erotettu eikä kukaan minua siihen painostanut. Kerron jossain vaiheessa tarkemmin tähän ratkaisuun johtaneista syistä. Lyhyesti sanoen syy oli kuitenkin se, etten enää katsonut voivani allekirjoittaa tiettyjä vanhoillislestadiolaisuudelle keskeisiä opinkappaleita, kuten eksklusiivista seurakuntaoppia tai oppia Hengen virka-jatkumosta.

      Liked by 2 people

      1. Varmasti kova päätös. Hienoa ja rohkeaa että kerrot avoimesti mitkä ovat syyt. Toivottavasti tämä olisi osaltaan lisäämässä keskustelua kyseisistä keskeisistä opin kohdista. Näistä mielestäni seurakuntaoppi on kaikkein keskeisin kun mietitään herätysliikkeemme ongelmia sekä nyt että historiassa. Sen perusteella minkä kuvan olen täällä saanut olen siitä aivan samaa mieltä kuin sinä. Ja tiedän että näin ajattelevia tai ainakin asiaa prosessoimaan alkaneita on liikkeessä yhä kasvava määrä. Pelko ja heikko keskustelukulttuuri hidastavat asian näkyväksi tulemista. Tuo Hengen virka-jatkumo on itselleni vielä jotenkin epäselvä (johtunee heikosta teologisesta tietämyksestä) mutta puhtaasti sellaisena kuin se liikkeessämme on tuntuu itsestäni ongelmalliselta. On hyvä kuulla ettet ole joutunut painostuksen kohteeksi. Toivon sydämestäni että näin olisi myös jatkossa.

        Tykkää

      2. Hengen virka -jatkumoa Joona selittää 15.11.2014 blogikirjoituksessaan ”Vanhoillislestadiolaisuus tällä hetkellä?”:

        ”Tosi Kristuksen kirkko ymmärretään siis halki aikojen ja paikkojen kulkevaksi uskovien jatkumoksi (successio fidelium), jossa Pyhä Henki välittyy ihmiseltä toiselle evankeliumin julistamisen katkeamattomana ketjuna. Tämä uskovien jatkumo eli Jumalan valtakunta ei ole identtinen minkään sosiologisen ryhmän tai organisaation kanssa. Tämän jatkumon ulkopuolella ei vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan ole kuitenkaan pelastusta, koska sieltä väistämättä puuttuu Pyhän Hengen eläväksi tekevä voima vaikka asiasisällöllisesti oikeaa opetusta löytyisikin.”

        SRK-lestadiolaisuudessa uskotaan, että juuri sinne on Pyhä Henki välittynyt katkeamattomana ketjuna ja sitä kautta edelleen välittyy eteenpäin synninpäästön kautta. Ainakin Suomen osalta tämä tarkoittaa, että vl-liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta. Juuri tätä eksklusiivisuus tarkoittaa.

        Tämä eksklusiivisuus on pikemminkin sosiologista kuin opillista. ”Täysin” samalla tavoin uskova on pelastuksen ulottumattomissa, jos ei ole saanut synninpäästöä vl-liikkeen piirissä (vrt. esim. SRK- ja Rauhan Sanan lestadiolaisuus). Käytäntöön sovellettaessa tämä successio fidelium -oppi (välimiesoppi) mielestäni väistämättä johtaa sosiologiseen eksklusiivisuuteen (jota aiemmin nimitin ”inhaksi hirviöksi”).

        Liked by 1 henkilö

      3. Joonan totuuden etsintä on johtanut nyt tähän. Mielestäni tämä on ensinnäkin suoraselkäistä ja toiseksi rohkeaa. Olen kyllä, matkan varrella ollut lukevinaankin rivien välsitä jotain tämänlaista ajatuksen kulkua. Edelleen, Jumalan siunausta sinulle, Joona! Jo se, että olet avannut tämän keskustelualustan, osoittaa rohkeutta ja totuuden rakkautta sinussa.

        Tykkää

      4. Omasta puolestani toivotan myöskin Joonalle Jumalan siunausta ja varjelusta. Joonan tinkimättömyyden, rehellisyyden ja vilpittömyyden tietäen, hengellinen kamppailu ja taistelu voi joskus vaatia sivuun astumisen ja vetäytymisen, kuten on tapahtunut joskus ennenkin kirkon historiassa.
        Toivon myöskin, että sivistynyt ja perusteellinen keskustelu jatkuu.

        Tykkää

  28. Vielä jatkan, koska tämä ajatus näköjään lähti juoksemaan:).. Ylläpito vaientakoon, jos menee liikaa ohi aiheen tai nää asiat on sanottu jo sata kertaa :).

    Kuuntelin pari Olofin linkkaamaa saarnaa. (Kuin myös Tapsan linkkaaman saarnan, kiitos.) Minulla tuli sellainen tunne ja ajatus (yhdestä Olofin linkkaamasta saarnasta), että puhe saattaa olla todella raamatullinen, raikasta Jumalan sanaa, sekä Kristusta ansiokkaasti kirkastava, jopa herättelevä, mutta sitten loppupuolella paatos yhtäkkiä muuttuu ja puhuja alkaa puhua ”turvallisella” tavalla. Ikäänkuin rauhoitellakseen kuulijaa takaisin torkkumaan, ajattelemaan, että eihän tämä herättely kyllä minua koske, minulla on synnit anteeksi, olenhan tässä joukossa (aina olen ollut), ja kyllähän toki noin ajattelen kuin tuo puhuja aluksi saarnasi (hänhän sanoittaa minun uskoani ja tuntemisiani) eikä minun tarvitse sen enempää sydäntäni tutkia kun puhujakin sanoi, että uskovaiset, hänen veljensä ja sisarensa täällä istuvat ja kuuntelevat ja sitä paitsi uskon tuon synninpäästön. Jotenkin tuntuu, että tällainen paatos vesittää saarnan aiemman kolmekymmenminuuttisen, joka meinasi jo niin hienosti saada nukkuvan hereille ja tutkimaan omaa sydämen tilaa, innostumaan Jumalan sanasta ja tekemään uusia oivalluksia, jatkamaan Jumalan valtakunnan etsimistä päivittäisessä elämässä. (Ja toisaalta kokemaan oman syntisyyden Jumalan pyhän sanan alla aidolla tavalla ja anomaan anteeksiantoa.) Onko tällainen paatos epäsuoraa seurakunnan itsensä julistamista, vai julistetaanko tässä oikeasti Kristusta? Voi tietysti olla, ja onkin varmasti, että ihmiset kokevat tämän eri tavoin. (Tapsan saarnassa tätä ei mielestäni ole, eikä useinkaan ulkopuolisissa saarnoissa.)

    Lopuksi puheessa myös kutsutaan ulkopuolisia Jumalan valtakuntaan. Luulen, että ulkopuolisilla tarkoitetaan niitä, jotka ovat sattuneet tulemaan seuroihin (ei siis vakikävijöitä). Heille puhutaan herättelevästi, kutsutaan, neuvotaan jättämään synti ja epäusko ja uskomaan Kristukseen (ja tulemaan joukkoon). Välillä kuuntelen noita heille osoitettuja sanoja itselleni, sillä tuntuu, että ne sopivat paremmin korviini kuin se ”turvallinen”, uneliaisuuteen kannustava puhe. Silti en niitäkään sanoja ihan kokonaan itselleni omista, koska en koe (ainakaan tällä hetkellä), että tarvitsisin tehdä epäuskosta parannusta. Mutta oikeaa herättelyä, sitä tarvitsisin. Sitä saa ja ei saa, kuten edellä kuvasin. Eli Jupe, olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että puhe saisi olla herättelevä! (Ai niin, tästä teemasta on taidettu jutella jossain viestiketjussa aiemminkin :))

    Mietin vielä tuota ”turvallisuus”-teemaa. Seuraväen olisi siis hyvä saada lähteä turvallisella mielellä kotiin. Katsoin wikipediasta miten turvallisuus-termiä selitetään:
    ”Turvallisuus tarkoittaa vaarojen ja uhkien (riskin) poissaoloa, kuin myös psykologista kokemusta niiden poissaolosta. Turvallisuus esiintyy siis ilmiönä kaikkialla, missä esiintyy jonkinlaista vaaraa. Maailman monimutkaistuessa, verkottuessa myös turvallisuus saa uusia piirteitä. Turvallisuus on (usein) absoluuttisesti mahdotonta, joten turvallisuus on suhteellinen määre.
    Turvallisuus on suhteellisena ilmiönä mitä ilmeisimmin myös nollasummapeliä. Jos jollakin organisaatiolla, esimerkiksi valtiolla on täydellinen turvallisuus, se tarkoittaa, että kyseinen valtio pystyy poistamaan minkä tahansa asian, jonka se kokee uhkaavan omaa turvallisuuttaan. Tämä taas tarkoittaa täydellistä turvattomuutta muille organisaatiolle (valtiolle) kyseisen valtion taholta.
    Täydellistä turvallisuutta ei siis ole eikä ehkä ole viisasta edes tavoitella. On mitoitettava oma tai yhteinen turvallisuus omien tai yhteisten resurssien ja arvostusten mukaisesti ja ymmärrettävä jäljelle jäänyt riski tai turvattomuus. Ja on elettävä sen tuoman epävarmuuden kanssa.”

    Mielenkiintoisia ajatuksia nousi näistä, ainakin itselleni, kun peilaan näitä yhteisöömme. Turvallisuutta tuo minulle jo se, että hyväksytään, ettei täydellistä turvallisuutta ole, ja siksi on voitava keskustella epävarmuutta herättävistä asioista. Jos ei voi, turvallisuuden tilalle tulee turvattomuus. Siksikö turvallisuuden teema korostuu, koska sen puutetta koetaan?

    Mistä uskovaisen pohjimmainen turva tulee? Eikö siitä, että hänellä on juuri se henkilökohtainen suhde Kristukseen, hän elää uskosta. Kuten Joona kirjoittaa: ”Ainoastaan henkilökohtaisessa suhteessa Häneen ihminen löytää sen, mitä pohjimmiltaan eniten kaipaa.”
    Lopullinen turvallisuuden tunne ei tule siitä, että hän on joukossa, tai että puhuja sanoo, että sinä olet turvassa. Et ole, jos sinulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Kristukseen.

    Tämän vuoksi ajattelen, että olisi niin tärkeää, että seurapuheista voisi myös keskustella ja ylipäätään voisi keskustella enemmän omasta, henkilökohtaisesta uskosta: Olenko minä oikealla tiellä, mitä minun tulisi tehdä. Voisi harjoitella sanoittamaan omaa uskoaan, oikeasti miettiä, mihin minun toivoni perustuu. Ja jos on jotain epäselvyyksiä, väärinymmärryksiä, uneliaisuutta tms. tullut, palata Jumalan sanan kestävälle perustukselle. (Tätähän meidän tulisi tehdä koko ajan.) Toisissa maissa, joissa uskovaiset käyvät pitämässä seuroja, seurapuheiden jälkeinen keskustelu on kuulemani mukaan hyvin merkittävällä sijalla heidän kokoontumisissaan. Ehkä tämä lisääntyy meilläkin, se on varmaan välttämätöntä. Ehkä tähän liityy Raamatun sanat: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana, opettakaa ja neuvokaa toistanne kaikessa viisaudessa…” Kol. 3:16 ja toisaalla ”neuvokaat teitänne keskenänne, ja sitä enemmän kuin te näette sen päivän lähestyvän.” Hebr. 10:25

    Kuuntelen meidän liikkemme ulkopuolisiakin saarnoja ja raamattuopetusta, ja olen kokenut sen hyvänä. Usein tulee hyvä olo, koska en koe, että ilmassa leijuu mitään epämääräistä turvattomuutta ja ettei myös epävarmuudelle olisi sijaa.

    Raamatuntuntemus nousee vielä omaksi kysymyksekseen, mutta se on varmaan toisen viestin aihe (ehkä sitä voisi ehdottaa blogitekstin aiheeksi?). Siitä vain lyhykäinen ajatus, että mielestäni on todella huolestuttavaa, jos ja kun esim. ry:n johtotehtävissä on henkilöitä, joilla on todella ohut raamatuntuntemus. Herää kysymys, minkä asian ympärille nämä joukot kokoontuvat, jos ei tunneta sitä kirjaa, jonka pitäisi olla kaiken keskiössä ja perusta?
    (Tosin viime aikoina on kannustettu enemmän Raamatun lukemiseen, mikä on hyvä.)

    Ja vielä, ei Raamatun punainen lanka, ydinasia ole seurakunta. Raamattu – kautta linjan – kirkastaa Kristusta.

    Tykkää

    1. Gal. 5:1

      Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

      Tykkää

      1. Avaisitko Pirunkusi hiukan, että mitä tarkoitat tuolla Galatalaiskirjeen kohdalla?

        Tykkää

    2. Taas Kesäkukalta niin hyvää analyysiä, ettei jäänyt paljon sanottavaa. Itse olen huomannut myös samanlaista ”lepyttelyä”, jolla vesitetään koko saarna. Ja luulisin, että siinä on juuri se, että ei haluta, että kenellekkään jäisi ”paha mieli” tai sitten todella ajatellaan, että ei tämä kuitenkaan meitä koske niin vahvasti. Harmi vaan, että tässä ei ymmärretä sitä, että paha mieli on parempi kuin väärä rauha. Mielestäni voi sanoa jopa, että tässä saarnataan väärää evankeliumia, Jumalan sanan miekka lyödään kiveen saarnan lopuksi.

      ”Lopullinen turvallisuuden tunne ei tule siitä, että hän on joukossa, tai että puhuja sanoo, että sinä olet turvassa. Et ole, jos sinulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Kristukseen.”

      Juuri näin. Sepä siinä onkin, että samaistetaan se, että kun on porukassa, niin on uskomassa ja kun on uskomassa, niin on Kristuksessa. Ja tässä evankeliumina ei ole Kristus vaan seurakunta –> Väärä evankeliumi. Näinollen useinkin ainoastaan ulkopuoliselle saarna on oikeaa evankeliumia, koska hän ei ole vielä joukossa eikä muutenkaan omaa samanlaista ajatusmallia, kuin vl:llä usein on.

      ”Ja vielä, ei Raamatun punainen lanka, ydinasia ole seurakunta. Raamattu – kautta linjan – kirkastaa Kristusta.”

      Amen.

      Mieleeni tulee vielä Johanneksen evankeliumin 15. luvusta:
      4 Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.
      5 Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.
      6 Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niinkuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat.

      Tykkää

  29. Joonan ratkaisu jättää vl-puhujan tehtävänsä on ihailtavan rehellinen ja johdonmukainen. Ratkaisu ei varmaan ole ollut helppo, vaan on vaatinut tuskaistakin hengellistä kamppailua. On varmasti hyvin raskasta arvostella rakkaan hengellisen kotinsa oppia.

    Erityistä rohkeutta vaatii kertoa ratkaisun syyt: eksklusiivinen seurakuntaoppi ja oppi Hengen virka -jatkumosta. Aikaisemmin tällaisten syiden lausuminen julki olisi merkinnyt samalla eroa vl-liikkeestä. Miten on nyt? Näytetäänkö Joonalle ovea, ja todetaan että hän ”on valinnut toisen tien”? Vai olisiko mahdollista, että liike itsekin valitsisi toisen tien? Sydämestäni toivon, että tämä olisi mahdollista.

    Tiedän, että Joonan tavoin ajattelevia on liikkeessä paljon. Uskon, että sellaisia on myös SRK:n johdossa. Juuri nyt voisi olla se ratkaiseva etsikon aika, jolloin vl-liike voisi vapautua historiallisista painolasteistaan todelliseen kristityn vapauteen. Juuri nuo Joonan mainitsemat opilliset asiat ovat kaiken ydin. Niistä vapautuminen on edellytys myös sosiologisten ongelmien ratkaisemiselle ja hengellisen elämän elpymiselle.

    Toivon, että Joonan tavoin ajattelevat rohkaistuisivat kertomaan julki ajatuksensa. Vl-liikkeen (ja jopa koko lestadiolaisuuden) tulevaisuuden kannalta se voi olla hyvin tärkeää. Oma tukeni Joonalla tietenkin on, mutta ulkopuolisena sillä tuskin on mitään merkitystä. Muutoksen on tapahduttava sisältä päin.

    Liked by 3 people

    1. Olen samaa mieltä, veli Pertti 😊 Ja terveisiä Etelästä lämmöstä! Täällä suomalaisten suosimassa lomakohteessa, olen käynyt täälä myös katolisissa messuissa. Huomasin paikallislehdestä, että myös suomalainen ev. lut. seurakunta järjestää jumalanpalveluksiaan täällä. Se on hyvä. Huomasin myös, että Rauhanyhdistyksen väellä on täällä seurat.

      Ei siinä mitään. Kartan kuitenkin niitä, koska tiedän että puhujat, jotka täällä nyt nauttivat leppoisista eläkepäivistään, ovat paatuneita, hengellisen väkivallan harjoittajia–parannus on heillä yhä tekemättä. Muutenhan olisi katolisten messujen lomassa mukavaa piipahtaa vaikka laulamassa Siionin lauluja. Hengellinen kotipiha kulkee aina mukana! Eipä silti, ortodoksina minulla on helpointa käydä katolisissa messuissa.

      Tykkää

  30. Pohdintaa anteeksiantamuksesta:
    Olof: “Jumalan edessä Kristuksen ansion tähden uskovaisella on synnit joka hetki anteeksi. Ja että esim. ripissä me tunnustamme jo anteeksi uskottuja ja annettuja syntejä…”
    Kyllä anteeksiantaminen ja synninpäästö ovat hyvin syvällisiä asioita. Kuten OT edellä kirkasti, Kristuksen ansion tähden meillä on joka hetki synnit anteeksi, kun uskomme Kristuksen vapahtajaksemme ja pelastajaksemme.
    Edellä myöskin todettiin, että joudumme lisäämään öljyä uskon lamppuun, jotta uskomme Kristuksen valmistamaan anteeksiantamukseen ei loppuisi. Tämä Kristuksen anteeksiantamuksen evankeliumi on korkeinta jumalallista rakkautta ja vahvistaa uskoamme sekä sisäistä uudistumistamme Hänen tuntemisessaan. Tämä kutsuu jatkuvassa anteeksiantamuksessa elämiseen, “armoilman hengittämiseen” mutta myös sisäiseen rukoukseen: “Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” (2 Kor 4: 16).
    Sisällinen ihminen eli Kristus (uusi Aadam) meissä antaa joka hetki syntimme ja rikkomuksemme anteeksi, jonka äänellinen evankeliumin saarna vahvistaa. Kuitenkin wanha Aatami, synti ja itsekkäät taipumuksemme pahaan rikkovat meitä itseämme ja lähimmäisiämme. Tällainen hetki on aina itsetutkiskelun paikka: miksi sanoin pahasti, miksi ajattelin ilkeästi, miksi suutuin, miksi loukkaannuin, miksi en kykene antamaan anteeksi? Me heijastamme toisiin ihmisiin myös niitä piirteitä, joita meidän on vaikea hyväksyä itsessämme. Näemme ulkokultaisuutta toisaalla, mutta olemme sokeita itsellemme.
    Kun näemme Kristuksen toisessa ihmisessä, katsomme silloin hänen sieluunsa, jolloin olemme yhtä Kristuksessa. Tällöin ei ole tarvetta hyökätä tai edes puolustautua. Kristus meissä kutsuu meitä lähelleen valoon, teeskentelemättömään ja rehelliseen ihmisyyteen, vanhojen kuormien/ taakkojen irtipäästämiseen (= synnin ja kuormien päästön vakuutus toimii myös tässä), etsimään ja löytämään sieluamme tyydyttäviä vastauksia sekä elämän eheyttä tukevia valintoja.
    Kirkas evankeliumin saarna heijastaa Kristuksen rakkautta, armoa ja totuutta sekä itseemme että lähimmäiseemme, kutsuu meitä sisälliseen uudistumiseen Hänessä myös seurakunnassa. Kirkas evankeliumi häikäisee ja suuntaa valonsa pimeimpään synnin loukkoon, se laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, jolloin seurakunnan keskus ja pää, alku ja loppu on Kristus.

    Liked by 2 people

  31. Onko mitään toivoa, että seurakuntaoppi muuttuisi myös ns. virallisesti SRK:sta lähtien? Riittäisikö siellä rohkeutta myöntää että tämä on meidän suurin kompastuskivi?

    Tykkää

    1. Vastaan esikoislestadiolaisesta kontekstistä. Mielestäni seurakunnissa pitää toteuttaa Jeesuksen lähetyskäskyn kohtaa ”opettakaa”, siten, että oikeaa Raamatussa ilmoitettua oppia opetetaan pienestä alkaen, ns. seuraaville sukupolville, jolloin hedelmiä emme ole välttämättä näkemässä. Tyypillisesti vanhat sukupolvet eivät ”aivopesun” seurauksena kykene omaksumaan muutoksia. Jos SRK:ssa on lukuisia oikean opin opettajia ja kodeissa myös, sitten on toivoa. Pikavoittoihin en enää usko.

      Tykkää

  32. Näissä jutuissa ja kommenteissa voi havaita jopa hieman keskustelua ja vilpittömyyttä. Kuitenkaan ei olla valmiita menemään tarpeeksi oman viitekehyksen tai mukavuusalueen ulkopuolelle. Seuraavia vastineita tarjoan:
    1. Luther ja Laestadius pitäisi ymmärtää kokonaisuuksina, eikä tuijottaa heidän yksittäisiä lausumiaan. He samoin kuin vaikka Augustinus tekivät differentiaalin: omaksuivat yhden ajankuvan, muuttivat sitä voimakkaasti ja antoivat ulos uuden, paremman kokonaisuuden. He uudistivat asioita, mutta eivät kirjoittaneet loppulausuntoa, koska kukaan ei sitä voi tehdä. Näitä ajattelijoita ja saarnaajia on syytä kunnioittaa myös sillä tavalla, että näkee kokonaisuuden eikä kiivaile pienillä lausumilla.
    2. Vastaavasti, jos ajatellaan Jumalaa ja Kristusta, mitä he ovat koko maailmahistorian ja ihmiskunnan kannalta? Eivät he ole mitään heimojumalia tai kylänvanhimpia. Kun joku puhuu Jumalan tahdosta, hän ottaa melko ison suun käyttöönsä. Sanoja Pyhä Henki käytetään kuin omistajan elkein. Asioissa, joiden sisällöllinen merkitys on iankaikkinen ja maailmahistoriallinen, melskataan kuin keskiolutbaarin pölinässä. Selvästikään ei olla totuudellisia, vaan pikemminkin pelokkaita ja taktikoivia. Kun Luther halusi Raamatun kansan luettavaksi, hänen tarkoituksensa ei ollut lauseilla kiistely vaan laajan perspektiivin ymmärtäminen. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat paljon kristillisempiä asioita kuin ”sieluntilat”, jollaista käsitettä koko Uusi testamentti ei taida sisältää. Eikö ”tule ja seuraa minua” voi olla myös käytännöllinen valinta.
    3. Nöyryyttä totuuden edessä tarvitaan myös siinä, että kristinusko on kuljettanut mukanaan myös paljon tietämättömyyttä ja harhaa. Vielä Laestadiuksellekin oli helppo ajatella maailmaa Jumalan luomakuntana, mutta sen jälkeen on muuttunut paljon. Lutherin kerrotaan sanoneen, että ”sitten Jeesuksen päivien ei tiedetä kenenkään osanneen parantaa edes ontuvaa hevosta” liittyen kertomukseen Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Lutherilla ei ollut pakkomiellettä nähdä ihmeitä siellä missä niitä ei ole. Muutettavat muuttaen, tieteellinen tieto maailmasta, uskonnonhistoriasta ja ihmismielestä kertovat selvästi, ettei kristinuskon tueksi voida löytää ainuttakaan pitävää syytä, ei edes ihmisten omista kokemuksista. Usko on pelkän hauraan toivon varassa. Kun näin on, pitäisi loppua kaikki kiivailu uskontotuuksista, koska tämä kaikki saattaa olla myös yhtä pitkää ja veristä harhaa. Ole rehellinen. Uskon varjelemiseksi tapahtuva epärehellisyys on samaa valehtelua kuin kirjanpidon väärentäminen makean elämän rahoittamiseksi taikka orjakaupan käyminen sillä verukkeella, ettei raamattu tunne neekereitä.
    Terv Kalevi Heiliö, ex-esikoinen

    Tykkää

    1. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?” (Mark. 8:36)

      ”Käänny, Herra, vapahda minun sieluni, pelasta minut armosi tähden.” (Ps. 6:4)
      ”Herra, ole minulle armollinen, paranna minun sieluni, sillä minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan” (Ps. 41:4)

      Raamatussa puhutaan paljonkin sieluntiloista ja siitähän Raamatussa onkin kysymys, ihmisen pelastuksesta. Lisäksi useat ihmiset itseni mukaan lukien voivat antaa todistuksensa siitä, kuinka Jumala on tullut todelliseksi heille. Ja näin Jeesuskin opetti:

      Jeesus sanoo: ”Te ette tunne minua ettekä minun Isääni; jos te tuntisitte minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni” (Joh. 8:19).

      Mitä tulee Kristinuskon tueksi tulevista asioista liittyen historian tutkimukseen tai filosofiaan. Kuinka moni vakavasti otettava tutkija nykyään kieltää Jeesuksen olemassaolon ja ristinkuoleman? Miksi kieltää selkeät Raamatun profetiat, jotka ovat täyttyneet tarkasti ja selvästi? Kuinka moni voi kieltää merkittävät filosofiset argumentit Jumalan olemassaolon puolesta?

      Minusta näyttää siltä, että et ole juurikaan perehtynyt asioihin, mutta silti olet muodostanut niistä mielipiteen. Jeesus ei vaatinut sokeaa uskoa:

      Joh. 10:
      37 Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua.
      38 Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.”
      39 Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.
      40 Ja hän meni taas Jordanin tuolle puolelle siihen paikkaan, missä Johannes ensin kastoi, ja viipyi siellä.
      41 Ja monet tulivat hänen tykönsä ja sanoivat: ”Johannes ei tehnyt yhtäkään tunnustekoa; mutta kaikki, mitä Johannes sanoi tästä, on totta”.
      42 Ja monet siellä uskoivat häneen.

      Joh. 5:
      31 Jos minä itsestäni todistan, ei minun todistukseni ole pätevä.
      32 On toinen, joka todistaa minusta, ja minä tiedän, että se todistus, jonka hän minusta todistaa, on pätevä.
      33 Te lähetitte lähettiläät Johanneksen luo, ja hän todisti sen, mikä totta on.
      34 Mutta minä en ota ihmiseltä todistusta, vaan puhun tämän, että te pelastuisitte.
      35 Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella hänen valossansa.
      36 Mutta minulla on todistus, joka on suurempi kuin Johanneksen; sillä ne teot, jotka Isä on antanut minun täytettävikseni, ne teot, jotka minä teen, todistavat minusta, että Isä on minut lähettänyt.
      37 Ja Isä, joka on minut lähettänyt, hän on todistanut minusta. Te ette ole koskaan kuulleet hänen ääntänsä ettekä nähneet hänen muotoansa,
      38 eikä teillä ole hänen sanaansa teissä pysyväisenä; sillä te ette usko sitä, jonka hän on lähettänyt.
      39 Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta;
      40 ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän.

      Joh. 20:
      30 Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden;
      31 mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.

      Ajattelen, että on olemassa tarpeeksi todisteita, jotta vakuutut, jos tahdot perehtyä niihin. Sydämestäni toivon, että ymmärtäisit noudattaa tätä neuvoa, vielä kun aikaa on:

      ”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on.” (Jes. 55:6)

      Jumala on luvannut vastata niille, jotka Häntä etsivät. Myös sinulle Hän voi tehdä itsensä todelliseksi ja tekee, jos vain tahdot. On mahdollista, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekkin kävi, että ajattelit tuntevasi Jumalan kun olit saanut synninpäästöjä ja ollut ”kristitty”, vaikka et koskaan todella tuntenut edes Jumalaa.

      Liked by 1 henkilö

    2. Muutettavat muuttaen, tieteellinen tieto maailmasta, uskonnonhistoriasta ja ihmismielestä kertovat selvästi, ettei kristinuskon tueksi voida löytää ainuttakaan pitävää syytä, ei edes ihmisten omista kokemuksista. Usko on pelkän hauraan toivon varassa. Kun näin on, pitäisi loppua kaikki kiivailu uskontotuuksista, koska tämä kaikki saattaa olla myös yhtä pitkää ja veristä harhaa. Ole rehellinen. Uskon varjelemiseksi tapahtuva epärehellisyys on samaa valehtelua kuin kirjanpidon väärentäminen makean elämän rahoittamiseksi taikka orjakaupan käyminen sillä verukkeella, ettei raamattu tunne neekereitä.
      Terv Kalevi Heiliö, ex-esikoinen

      Minkälaisia syitä kristinuskon tueksi pitäisi löytyä?

      Tykkää

      1. Mielestäni kristinuskon tueksi voidaan esittää myös rationaalisia argumentteja. Esimerkiksi sopii vaikka tämä:

        Kuten Craig videon loppupuolella toteaa, kristillinen usko sanan varsinaisessa merkityksessä on toki ennen kaikkea henkilökohtainen suhde Kristukseen, ei pelkkä hyvin argumentoitu mielipide tai ideologia. Järkiargumenttienkaan merkitystä ei pidä kuitenkaan vähätellä. Harva haluaa tulla henkilökohtaiseen suhteeseen Ylösnousseen Kristuksen kanssa, jos hänen olemassaoloaan pidetään yleisesti yhtä todennäköisenä kuin hammaskeijun tai saunatontun olemassaoloa.

        Samaa mieltä olen siitä, että ”kiivailun” uskontotuuksista soisi loppuvan, kunhan tällä ei tarkoiteta relativismin hyväksymistä. Kiivailu ja varsinkin väkivalta tulee lopettaa, mutta silti toinen väite voi myös uskon alueella olla perustellumpi kuin toinen, ja tietysti Totuutta rakastava ihminen haluaa aina kaikessa pitäytyä siihen kaikkein oikeimpaan ja perustelluimpaan opetukseen.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s